Ja siinä koskettaessaan tytön hytkivää ruumista, joka poltti ohuen kankaan alta, tuli hänelle tunne, että tämä nainen on likeinen, on omainen, joka hänen täytyy sulkea syliinsä. Se on hänen poikansa vaimo, hänen ainoan poikansa vaimo! Ja siinä tunteessa oli hänelle outo onnen väläys ja kyyneleetkin vuotivat suloisesti ja helposti. Hän oli jo ottamaisillaan itkevän naisen tyttärekseen, sulkemaisillaan hänet suurta äidinsydäntään vasten. Mutta hetki sammui kuin salama, tunne särkyi kuin kupla — ja seuraavassa hetkessä näki hovineuvoksetar kaikki todellisuuden kylmässä valossa ja pelästyi ajatellessaan, mitä oli ollut tekemäisillään. Hän oli ollut vihkimäisillään palvelustyttönsä ainoan poikansa vaimoksi…!
Hovineuvoksetar vetäytyi äkkiä pois tytöstä kuin ruttoisesta. Ja Maijukin lienee vaistomaisesti tuntenut, että sääli loppui, koska hän sen tiensä jätti huoneen.
Mutta hovineuvoksetar pakeni makuuhuoneeseensa, sulki ovet ja vaipui polvilleen permannolle. Ei hän enää itkenyt. Hän kytki kädet ristiin ja loi kuivat silmänsä taivasta kohti. Hän kysyi siinä, mikä oikeastaan oli hyvän Jumalan tarkoitus. Mitä Hän häneltä vaatii? Mihin tämä kaikki oikeastaan loppuu ja päättyy? Ulospääsyä ei näy missään.
Kuinka lyhyessä ajassa koko hänen elämänsä oli muuttunut! Hänen kotinsa oli ennen ollut mitä onnellisin: pelkkää iloa, hymyä ja päivänpaistetta, ei pahaa sanaa, tuskin väärinymmärryksen varjoa. Ja nyt: paljasta kidutusta, kärsimystä ja valhetta. Kaikki paha oli alkanut silloin, kun Maiju taloon otettiin — ei! silloin, kun Mili Mellin tuli kauheine juttuineen, kun hän aukaisi äidin silmät. Oi, ettei hän saanut kulkea ummessa silmin elämänsä loppuun asti! Oi, ettei hän saanut elää hyvässä unessaan! Mitä apua siitä on kenellekään, että hän on valveilla ja kärsii? Jos hän voisikin olla Allanille joksikin tueksi — kuinka mielellään hän kärsisi! Mutta kun ei voi, kun ei voi! Ulkomaanmatka tuo edes jonkin verran lepoa. Pääsee irti edes Maijusta. Kuinka sitten syksyllä käy, se on sen ajan huoli. Tuleehan edes kesällä jonkin verran rauhaa.
Mutta rauhaa tuli jo aikaisemminkin, ja tuli sekä iloa että onnea.
Pieni Alice sitä toi, siunattu pieni Alice!
Suomessa teki myöhästynyt kevät tuloaan, kun neiti Mili Mellin ja hänen veljentyttärensä palasivat ulkomailta. Siellä ulkona oli kaikki jo kukassa ja kukkaan oli siellä puhjennut Alicekin. Hän palasi pariisittarena sekä puvultaan että käytökseltään ja kun hän asteli kadulla, kääntyi koko Helsinki katsomaan taakseen. Kaikki tiesivät hänen palanneen Pariisista, ikään kuin se olisi ollut kirjoitettu hänen otsalleen.
Eikä ollut Alice vielä viikkoakaan ollut Helsingissä, kun tapahtui se mitä hovineuvoksetar aina oli toivonut: illansuussa kerran, kun puut Bulevardilla värisivät aukenevissa umpuissaan, tuli Allan äitinsä luo, tuli hehkuvin poskin, otsa loistaen ja silmissä entinen onnen kiilto.
Äiti kalpeni hänet nähdessään, sillä hän oli niin tottunut surusanomiin, ettei voinut käsittää juhlallisen ilmeen Allanin kasvoilla tietävän muuta kuin uutta onnettomuutta.
— Iloitse nyt, mamma! Minä ja Alice olemme kihloissa!
Hovineuvoksetar jäi tuijottamaan poikaansa ikään kuin ei olisi hänen sanojaan käsittänyt.