Allan puhelee reippaasti, ikään kuin hän olisi vapautunut taakasta.
— Onneksi tuulee maalta päin, selittää hän. — Ja eihän mammalla sitä paitsi ole taipumusta merikipuun. Ethän ollut merikipeä silloinkaan, kun te papan kanssa olitte ulkomaanmatkalla. Tehän kuljitte Ranskasta Englantiin. Se on paha väli se. Ei, kun minun reipas mammani kesti sen, niin kestää hän kyllä tämänkin.
Hovineuvoksetar kuulee kaiken aikaa, mitä hän sanoo, mutta sanojen takaa kuuluu joku heikko sivusävel. Se on pienen lapsen valittavaa parkua. Se kuuluu jostakin kaukaa.
Siinä sitä siis nyt ollaan! Hän luuli vapautuvansa, kun pääsisi irti tytöstä. Mutta ei! Tuskan ääni seuraa. Kunnia on pelastettu, pieni Alice pesee pois ulkonaisen häpeän. Mutta äidin mielenrauha — palanneeko se koskaan?
Ei koskaan, ei koskaan! kuuluu äänettömänä vastauksena hänen sisimmistään. Vaikka hän pakenisi maailman ääriin, on hän hiljaisina öinä kuuleva itkua ja valitusta. Ja vaikka hän peittäisi silmänsä paksuilla vaatteilla, on hän näkevä sinertäväkasvoisen avuttoman lapsen ja hyljätyn nuoren äidin lyyhistyneenä seinää vasten. Tämä kaikki seuraa häntä merten taa ja se palaa taas hänen mukanaan kotiin. Terveyttä hänelle — sitä ei ole!
Mitäpä hänestä! Kunhan Allan vain tulisi onnelliseksi! Mutta hän pelkää, pelkää…
Laivarannassa on vastassa sankka joukko: tyttäret miehineen, lapsia kukkakimput käsissä, Alice muodikkaassa kesäpuvussaan. Heidän taustanaan on valkea puhtoinen laiva siltoineen, jolla ihmisiä tungeskelee.
Hovineuvoksetar suutelee ja syleilee rakkaimpiaan ja hänen kyyneleensä valuvat vuolaasti. Omaiset toivottavat hänelle terveyttä ja iloista kotiintuloa.
He eivät tiedä mitä tekevät. Hän, hän tietää kuinka turha koko tämä matka on, kuinka turha on terveyden toivo. Hänelle on ihan yhdentekevää, missä hän oleskelee. Sillä näky seuraa kaikkialle, itku seuraa kaikkialle. Tuskasta ei ole ulospääsyä, ei ole apua eikä parannusta.