Jos Maijulle onkin syntynyt lapsi…! Keittiöstä päinhän itku kuuluu. Ja suinpäin karkaa Sophie-rouva vuoteestaan ja rientää ruokasaliin kuuntelemaan. Siellä on häntä vastassa valkeneva aamu. Ikkunoista, joista uutimet ovat poistetut, tulvehtii valo sisään yhdessä lintujen liverryksen kanssa. Ei mitään muuta… Jumala, Jumala, onko hän tulemaisillaan hulluksi?
Sophie-rouva painaa kädet sydämelleen ja hengittää syvään. Sydän läähättää ja takoo… Tekee hyvää nähdä aamuista valoa. Paras, ettei enää menekään vuoteeseen, sillä niin pian kuin sinne menee, alkaa taas kuulua itkua. Hän sukaisee ylleen aamuviitan ja istuutuu ikkunaan odottamaan Allania… Juuri vuosi sitten tämä kaikki alkoi. Juuri näihin aikoihin. Siihen saakka oli elämä ollut paljasta onnea. Vuodessa, voi kuinka paljon ehtii vuodessa muuttua! Yö kuluu vihdoinkin.
Mutta onneton äiti kuulee itkua jo aamullakin. Onko hän saanut korviinsa vetoa, vai mikä niiden on, kun niissä niin oudosti soi? Nyt, aamulla, keskellä matkakiirettä, ihmistenkin aikana! Mutta se voi johtua siitäkin ettei hän yöllä nukkunut. Ehkäpä se lakkaa, kun hän pääsee vieraisiin oloihin. Niin sanoisi varmaan professori.
Aamu menee humussa ja kiireessä. Hevoset odottavat jo kadulla. Toinen ajureista tulee kantamaan arkkuja Maijun avuksi. Hovineuvoksetar kulkee kuin unissaan. Hän tuntee, että hänen pitäisi olla ikävä erota kodistaan, mutta ei hän tunne mitään kaipausta. Hänen rintaansa on noussut ikään kuin tulppa, joka tuppautuu ylöspäin ja yrittää tukahuttaa. Hän nielee nielemistään, jottei se pääsisi kurkkuun asti.
Allan auttaa hänen ylleen takin ja laskee hänen käsivarrelleen huopapeitteen. Itse hän eteisen pöydältä ottaa ruskean käsilaukkunsa ja hatturasiansa. Sitten hän painaa oven kiinni ja alkaa astua alas portaita. Nielee, nielee, ettei nousisi kurkkuun… Alhaalla kadulla seisoo Maiju paljain päin, hiukset liehuen tuulessa.
Nyt on saatava poikki viimeinen side: sanottava hyvästi tytölle. Hovineuvoksetar komentaa kättään, joka ei tahdo totella, ja saa sen nousemaan. Hän saa suunsakin puhumaan ja toivottaa hyvää kesää. Mutta hän ei katso tyttöön, katsahtaa ohitse.
Allan on jo rattailla ja ojentaa kätensä äidilleen. Maiju tulee panemaan kiinni jalkapeittoa. Siinä antaa Allan hänelle kättä.
— No, hyvästi nyt, Maiju. Ja hauskaa kesää.
Samassa luiskahtaa hovineuvoksettaren katse niiaavaan tyttöön. Hänen poskillaan palaa kaksi punaista pilkkua. Silmät ovat itkettyneet. Nähtävästi ei tyttökään ole nukkunut koko yönä, vaan itkenyt. Ehkä se yöllinen olikin hänen nyyhkynsä! Tyttö raukka, kuinka yksin, yksin hän jää siihen kadulle, hiukset liehuen tuulessa! Hyljätty, hyljätty tyttö! Hovineuvoksetar näkee kuin sumun läpi, kuinka hän lyyhistyy seinää vasten.
Hän koettaa repiä auki silmänsä, kiinnittää katseensa taloihin, jotka seisovat paikoillaan, vastaantulijoihin. Ei onnistu! Hänen silmissään on vain tuo nainen, joka niiaten ojentaa kätensä rattaiden edessä ja sitten lyyhistyy seinää vasten.