Hän laskee pöydän kulmalle rahan. Vähään aikaan ei kuulu muuta kuin leikkivien lasten ääniä pihamaalta. Nuoret rouvat vaikenevat eikä hovineuvoksetarkaan enää virka mitään. Maiju on lentänyt tulipunaiseksi ja painanut katseensa permantoa kohti. Hän ei liikahda paikaltaan eikä sano sanaakaan. Näyttää siltä kuin ei hän pääsisi liikkumaan ja kuin hänen kielensä olisi mykkä.
— Noo, Maiju, sanoo hovineuvoksetar rohkaisevasti, — tule nyt ottamaan.
Mutta samassa hän huomaa, ettei tyttö aio liikahtaa. Silloin hän kiireesti nousee, ottaa satamarkkasen pöydän kulmalta, rientää Maijun luo, painaa setelin hänen kouraansa ja työntää lempeästi tytön keittiöön.
Hovineuvoksetar on toivonut, että hänen rauhansa palaisi, kun hän saisi asiansa järjestetyksi Maijun kanssa. Allanin kihlaus on jo saanut aikaan ihmeitä. Hovineuvoksetar on toivonut, että tuosta sadan markan lahjastakin koitusi jotakin hyvää. Mutta vaikka hän on nähnyt Maijun tyynenä, miltei iloisena, vaikka Maiju on häntä kiittänyt ja luvannut matkustaa maalle, ei mielenrauhaa vain kuulu.
Yö on kirkas ja lempeä. Sophie-rouvaa väsyttää, mutta unta ei tule. Allan on poissa. Ovat menneet Korkeasaarelle. Ei hän Allanista ole levoton, sillä Alice on mukana. Heitä on siellä useita nuoria. Mutta muuten tuntuu niin kamalan ahdistavalta, ikään kuin ei huoneessa olisi ilmaa.
Äkkiä hän herää horroksistaan ja kuulee, että jossakin itkee lapsi. Hän kuulee sen selvästi. Se on hätääntyneen, avuttoman lapsen parkua…
Allanin lapsen, Allanin lapsen! iskee samassa hänen päähänsä.
Sitä raukkaa palelee. Kun ei ympärillä ole kuin rääsyjä! Pienet kasvot ovat sinettyneet ja tuhansissa ryppysissä. Se itkee, se itkee!
Isoäiti nousee istualleen — ei mitään, ei ketään! Uutimen raoista häämöittää hiljainen, hymisevä kevätyö… Pahaa unta vain. Ei mitään muuta!
Ja isoäiti painuu peitteen alle, päästää helpotuksen huokauksen ja päättää nukkua. Mutta tuskin on hän silmänsä sulkenut, kun taasen alkaa kuulua itkua, hiljaista, valittavaa, ikään kuin lapsen, joka on kuolemaisillaan.