Hovineuvoksettaren sydäntä kourii: hän muistaa taas, että matkan täytyy tapahtua Maijun tähden, jotta tytöstä kunnolla pääsee eroon. Tuo tyttö, tuo tyttö on kuin painajainen.
Alice on onnellisesti poissa, hovineuvoksetar arkivaatteissaan ja juhla lopussa, kun Maiju palaa asialta. Mutta hän vainuaa sittenkin jotakin ja katselee oudosti ja tutkivasti emäntänsä ja nuoren herran mutkiin. Heidän kasvonsa ovat käyneet niin kirkkaiksi. He puhelevat niin hilpeästi. Ei heidän ilonsa ikinä tiedä hyvää hänelle.
Ja heidän ilonsa hymyillessä kuihtuu tyttö kuihtumistaan, niin kuin hento kasvi kuihtuu auringon paahteessa, ilman sadetta. Joka päivä pyyhkäisee verevyyttä hänen poskiltaan ja ennen pitkää ovat hänen kasvonsa harmahtavat ja hänen silmissään asuu ainainen pelko ja ahdistus. Kauheaa häntä on katsella. Vieraatkin alkavat kysellä mikä häntä vaivaa. Hovineuvoksetar selittää, että hänen on ikävä lähteä Helsingistä, ja jouduttaa jouduttamistaan matkaa, vain päästäkseen häntä katsomasta.
Viimeisinä päivinä ennen herrasväen lähtöä tapahtuu Maijussa omituinen muutos. Hän on itkenyt itsensä kuiville, kylmyys, katkeruus ja tuska ovat sulaneet hänestä pois. Hän ei enää viskele ovissa eikä vaanien ja tarkastaen katsele herrasväkeään. Hän käy nöyräksi, palvelevaksi, ystävälliseksi, miltei iloiseksi. Mutta tuo ilo on niin outoa. Se on hänessä uutta, hiljaista, surumielistä.
Hovineuvoksetar ymmärtää kaiken! Kaiken, kaiken! Tyttö on taistellut, kärsinyt, tuskitellut. Nyt hän alistuu kohtaloonsa. Tai… olisiko se äitiyden koittava onni, joka hänen surkeaa elämäänsä valaisee?… Sitä ajatellessa joutuu hovineuvoksetar kuin pyörteeseen, jossa vastakkaiset voimat repivät eri tahoille. Toiselta puolen on tyttö hänelle omainen, likeinen, miltei pyhä — toiselta puolen vastenmielinen, iljettävä. Onneksi on jotakin, johon voi turvautua: ulkomaanmatka.
Lähdön edellisenä iltana, kun tavarat jo ovat kunnossa, kokoaa hovineuvoksetar voimansa ja kutsuu sisään Maijun. Hänen täytyy koota voimansa, vaikka Alfhild ja Märta ovat hänen luonaan.
Maiju seisahtuu ruokasalin ovelle. Hänen kasvonsa ovat kalpeat, mutta tyynet ja ystävälliset.
— Kuulehan nyt, Maiju, alkaa hovineuvoksetar, — kun me nyt olemme menneet ja sinä olet täällä pessyt lattiat ja peittänyt ikkunat, niin vie sitten avain tirehtöörskälle.
Maiju ei puhu mitään, ainoastaan katsoo odottavasti.
— Ja tässä, jatkaa hovineuvoksetar, — sinä saat sen pienen lahjan, jonka sinulle lupasin.