— Kyllähän täälläkin osataan pitää puhtautta, vaikka ollaan kirkosta kaukana.
Emäntä istui totisena penkillä silitellen nenäliinaansa.
— Ehkä emäntä tahtoo käydä katselemaan tänne sisään siksi kunnes kahvi joutuu?
Emäntä nousi, sanaa virkkamatta.
— Tämä on ruokasali.
Siellä istui avonaisen ikkunan edessä tyttö kirja kädessä. Noinhan ne herrojen lapset ehtivät arkipäivinäkin lukemaan kirjaa. Tuokin, joka on parhaassa paimen-iässä. Mutta paljain jaloin hän oli ja ystävällisesti hän tuli tervehtimään, ja johti vielä emäntää sisähuoneisiin.
Kaunista oli kaikkialla. Koreat paperit seinissä, katot valkoiset ja josjonkinlaista huonekalua. Jota useampien huoneitten läpi käytiin, sitä kauniimpia sieltä vaan tuli. Emännän silmä oli tarkka ja huomasi kaikki. Hän koetteli tuolin päällisiä, hän kyykistyi näkemään sohvien alukset. Kukkien välissä oli korkea, kapea ovi, joka vei kiiltävään huoneeseen, joka näytti hiukan alenevan muista matalammalle. Hänen piti sinne juuri mennä, kun hän huomasi olennon liikkuvan vastaansa ja tunsi olennon omaksi itsekseen. Hän ojensi kätensä suoraksi ja sormet sattuivat sileään, kylmään lasiin. Peilihän siellä oli! Senverraton peili! Emännän täytyi hämmästyksestä puhjeta nauruun.
— Eikö emäntä ole nähnyt semmoista ennen?
— Missäs minä sitte.
Hän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä.