— Se on minun ystäväni, sanoi Loviisa, — ei sille saa tehdä pahaa.
— Pahaa! huudahti yksi herroista. — Kuka nyt sellaiselle sirkkuselle.
Syliini otan ja kannan.
Hannin sydän hytkähti, hän tuli likemmä Loviisaa ja korjasi huivia silmilleen. Hän käsitti, että herrat tekivät hänestä ja Loviisasta pilkkaa. Heitä huvitti kiusoitella heitä, nyppiä käsivarsista ja nauraa heille.
Astuttiin meijerirakennuksen ohi, jossa herrat asuivat, mutta he saattoivat tyttöjä aina Kankaanpään riihille asti. Siitä he kääntyivät.
Päärakennuksen pitkä ruuturivi oli heleässä valaistuksessa. Ikkunoissa riippui hienoja pitsiuutimia ja kasvien lomitse loistivat kynttiläkruunut. Hannin valtasi kuumeinen halu päästä likemmä. Hän tarttui Loviisan käteen ja veti häntä mukaansa. He menivät pihaan, kiersivät rakennuksen kulman ja tulivat puutarhaan. Hiekka narisi jalkojen alla ja tulet ikkunoista valaisivat nurmikkoa ja ränstyneitä kukkalavoja. Huoneissa oli peilejä ja tauluja. Kuului laulua ja ihmisten puhetta. Hannin olisi tehnyt mieli nousta parvekkeelle, jonne johtivat portaat puutarhasta, mutta hän ei uskaltanut. Äkkiä likeni pari naista ikkunaa ja siihen he jäivät puhelemaan. Hanni ja Loviisa karkasivat syrjään ja seisahtuivat aidan suojaan, missä oli varjoa.
— Tuo nainen on pappilan Aino, selitti Loviisa. — Se kuuluu olevan hyvä tyttö, kehuvat palvelijat. Toista en tunne. Vaikka olisi armon ruotsalaisia tuttavia, kun on noin hiukset pörröllään… Mutta eikö jo mentäisi?
Hanni tahtoi vielä viipyä, sillä hän toivoi näkevänsä Kyösti-herran, vaikkapa vain vilahdukselta. Ikkunaan tulikin herra ja nainen. He jäivät katselemaan kuuta. Mutta se herra ei ollut Kyösti-herra.
Loviisa hiipi jo aitaa myöten, hyvän matkan päässä Hannista. Hanni sai juosta saavuttaakseen hänet. Voi, hän olisi paljoa mieluummin odottanut siinä ikkunoiden alla…! Jo kuului viulun kimeitä ääniä…
Tuvan eteisessä oli poikia ja tyttöjä kinastelemassa. Kun ovi avautui, pulpahti viulun räminä ja kuumuus, jalkojen kopina ja lampun käry. Sillä siellä oli kuumaa kuin saunassa ja lamppu kärysi katossa. Penkillä oli parikymmentä istujaa ja permannolla istuttiin sakeissa parvissa. Tuskin oli Hanni ehtinyt nurkkaan istumaan, kun hänen eteensä ilmestyi hoikka, iloinen mies, joka hihallaan pyyhki hikeä otsaltaan. Nyymannihan se olikin.
— Eikös tyttöä tanssita? kysyi hän, tarttui käsivarsiin ja läksi viemään. Hanni yritti jotakin sanoa, mutta ei siinä kuulunut kuin jalkojen kopina ja viulun vingunta. He menivät kovaa vauhtia, moneen, moneen kertaan ympäri huoneen. Hanni ei voinut sille mitään, että tuntui hauskalta. Hän meni kuin virran mukana. Tuli niin vari, että hiki valui alas selkää, kädet olivat kuin keitetyt ja jo alkoi pyörryttää. Ei oikein tietänyt, olivatko jalat maassa vaiko ilmassa. Hän pyyteli Nyymannia lakkaamaan, mutta Nyymanni tarttui vain lujemmin kiinni, läähätti, puhalsi, jytkytti ja kieputteli. Vihdoin viimein hän pysähtyi ja heitti tanssitoverinsa irti keskellä lattiaa. Hanni lensi hänen käsistään pitkien matkojen päähän, nurin narin toisten päälle. He rupesivat nauramaan ja vetivät polvelleen lepäämään, mutta siitä koppasi toinen mies ja taas alkoi kieputus lattialla. Hauskaa se oli! Mutta voi sitä kuumuutta! Joku poikaviikari tuli pistämään jalkojaan tanssivien eteen ja joku pari siinä kaatuikin, mutta toiset vain hihkaisivat mennessään. Vähän väliä pistäysivät miehet eteisessä, siellä oli olutkori ja sama vanha akka, joka oli kehunut kylvettäneensä patruunaa lapsesta asti, kauppasi olutta.