Loviisa nauroi täyttä kurkkua.
— En minäkään viitsi lähteä sellaiseen ilmaan, selitti hän.
Janne oli kerännyt vaatteensa ja tuli tarjoamaan kättään tytöille jäähyväisiksi. Loviisa kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, jytyytti häntä siinä kuin säkkiä ja kehoitti olemaan patruunalle mieliksi. Hanni ei kuullut eikä nähnyt. Vasta kun Loviisa tuuppasi häntä, huomasi hän, mistä oli kysymys, ja ojensi Jannelle polttavan kätensä kohottamatta katsettaan.
— Mikäs sinua, tyttö, nyt taas riivaa? kysyi Loviisa tullessaan saattamaan lähteviä. — Kyllä sinulla on höllässä sekä ilot että itkut. Ei tiedä syrjäinen syytä minkäänlaista, kun jo pää on vasten pöytää ja silmistä juoksee virtoja.
— Minun on ikävä kotiin, sanoi Hanni hiljaa. Mutta hän ei puhunut totta, sillä hän mietti vain Kyösti-herraa.
— Älä sinä nyt sure! sanoi Loviisa. — Sinun elämäsi tulee vielä olemaan niin hauskaa, että pois tieltä. Tuollainen korea tyttö saa sulhasia niin paljon kuin viitsii ottaa…
Seuraavana päivänä rupesivat Kankaanpään tanssit tekemään kiusaa. Ei hän olisi niin tahtonut, jollei Kyösti-herra olisi ollut kartanossa. Hän ymmärsi, ettei hän saa häntä nähdä, sillä herrasväki oli tietysti sisähuoneissa ja tanssit ovat tuvassa, mutta kuitenkin hänen teki mieli Kankaanpäähän. Kieltäisiköhän äiti, jos tietäisi kaikki…? Hanni oli kahden vaiheilla aina iltaan asti, mutta kun Loviisa alkoi tehdä lähtöä, niin pukeutui hänkin vihreään hameeseensa, ja kun Loviisa kehoitti, viskasi hänkin huivin korviinsa ja päätti tämän ainoan kerran lähteä katsomaan, vain katsomaan. Sittenhän rippikoulukin alkaa eikä hän enää pääse.
Ilta oli tyyni, pilvet hajaantuivat ja kuunpuolikas nousi järven takaa. Ilma oli leuto ja tie paksuna liejuna. Pientaren vierelle oli astuttu kapea polku kivenkovaksi ja sitä kulkivat tytöt perätysten.
— Kas, huudahti Loviisa äkkiä. — Tuolla tulevat juustoherrat!
Hanni erotti etäältä kolme miehistä olentoa. Loviisa rupesi laulamaan ja nauramaan. Hanni pyysi häntä olemaan hiljaa, mutta hän vain yltyi. Vihdoin herrat tulivat luo, tervehtivät kohteliaasti ja kysyivät, sopiiko tulla saattamaan. Loviisa vastasi tiukasti, ettei ensinkään tarvitse, mutta he tulivat kuitenkin eikä Loviisa enää estellytkään. Puhuttiin jotakin, joka ei Hannista ollut mitään ja jota hän ei ymmärtänyt. Vihdoin sanottiin jotakin hänestä, Hannista.