Hanni punastui ja nosti katkismuksen silmiensä eteen. Hän ei voinut kärsiä, että Loviisa puhui Kyösti-herrasta, vieläpä nimittäen häntä Kyöstiksi. Hän kävi vakavaksi eikä enää ottanut osaa keskusteluun. Oikeastaan hän ei voinut seuratakaan, mitä he sanoivat, sillä hän mietti niin kokonaan sitä, että Kyösti-herra on Kankaanpäässä ja millä lailla hänet voisi saada nähdä.
Äkkiä huomasi hän, että Nyymanni kysyvästi katseli häneen.
— Mitä? sanoi hän hämillään ja veti taas katkismuksen kasvojensa eteen.
— Lähdetäänkö ajelemaan? sanoi Loviisa. — Etkö kuule, että Nyymanni tarjoaa?
— Niin, kehoitti Nyymanni uudestaan, — saali vain korville ja rattaille! Ilma ei ole oikein hyvä, mutta kyllä on hevonen.
— Kankaanpäähänkö? huudahti Hanni ja hypähti seisomaan.
— No, vaikkapa niinkin.
Hanni vaipui istumaan niin häpeissään, ettei uskaltanut silmiään nostaa.
— No, pian vain nyt! kehoitti Nyymanni.
— Ei, en minä mihinkään, vastasi Hanni, käsivarret pöydällä ristissä ja kasvot painettuina niitä vastaan.