— Totta kai! vastasi Hanni, valmiina millä muulla tavalla hyvänsä sopimaan.
He eivät vielä olleet ehtineet levolle, kun Nyymanni tuli hakemaan Jannea Kankaanpäähän. Tuiskuna astui hän tupaan, toi lunta jaloissaan ja huiski sitä lakistaan pitkin seiniä. Patruuna oli jo ajanut uuden passarinsa portille ja tahtoi taas takaisin mörököllin täältä.
Nyymanni istui penkillä tyytyväisenä kuin kukko orrellaan. Loviisa oli ikään kuin käynyt leveämmäksi. Hän liikkuili helakkana, makeana ja toimeliaana, oikein pesi kahvikupit, pani sokeripaloja rasiaan ja asetti kaikki tarjottimelle.
— Vieläkö sinne kartanoon pitäisi lähteä tänä iltana? kysäisi Janne.
— Vielä, vielä. Talo on täynnä vieraita ja piiat sanovat, etteivät he aamulla rupea puhdistamaan heidän saappaitaan.
— Keitä siellä nyt taas on? kysäisi Loviisa makeasti.
— No kaupungin tuomareja ja se lapsekas herra sieltä Helsingistä ja…
— Se ylioppilasko, se Kyösti?
— Se sama.
— Kuuletkos Hanni, huudahti Loviisa, — se on nyt siellä se Kyösti.