— Silloin kun se sinua tavoitteli, sanoi Loviisa ja nauroi.
Hanni raivostui, heitti leipäpalasen kädestään pöytään ja karkasi ulos.
— Onpa sillä tytöllä sisua! päivitteli suntio. — Mikä sille tuli?
— En minä vain tiedä, sanoi Loviisa viattomasti. — Näittehän itse.
Hetkisen Hanni seisoi porstuassa, repi esiliinansa kulmia ja varisti kyyneliä silmistään. Oli alkanut sataa lumensekaista vettä, oli pilkkoisen pimeä. Tuuli kävi ja hautausmaan puut humisivat.
— Täälläkös se äkäpussi onkin, sanoi suntio pistäen päänsä tuvan ovesta. — Mennäänkös vähän tänne kamariin? Vai mitäs sanot, jokohan mies ansaitsee pienen naukun, kun on kaivanut hautoja kaiken päivää?
Hanni ei vastannut. Mikä hänen edessään muu oli kuin palata tupaan kuuntelemaan Loviisan ilkeää naurua. Mutta Loviisa nähtävästi katui, sillä hän otti kahvikuppinsa, jotka pesemättöminä ja kumoonkaadettuina seisoivat ikkunalla, pyyhkäisi niitä esiliinaansa, astui lieden luo ja tarttui pannunsa sankaan.
— Juo äläkä älmennä! sanoi hän ojentaen kuppia Hannille.
Hanni ymmärsi, että Loviisa oli lauhtunut. Hänkin olisi ollut valmis tekemään sovintoa, mutta kahvi oli niin sakeaa ja sokeripalat niin kiiltävän likaiset, ettei hänen luontonsa ottanut vastaan sovintoa siinä muodossa. Hän sanoi, ettei kahvi näin illalla maistu hänelle.
— Maistuukohan tanssi huomenna? kysyi Loviisa pisteliäästi ja rupesi hörppäämään kahviaan.