— Mikäs sille tuli? kysyä kangersi muori uteliaasti.
Loviisa tuli hänen korvansa juureen ja muori työnsi syrjään likaisen, siniraitaisen huivinsa, kaappasi korvansa lehteä likemmä ja avasi suunsa, ikään kuin ääni senkin kautta olisi voinut kuulua.
— Kertoi vain, selitti Loviisa nauraen, — että patruuna oli koettanut tavoitella kiinni, kun herrat olivat siellä sydänmailla metsästämässä…
— Jaa matkustamassa? huusi muori.
— Niin, niin, matkustamassa.
— Jaa tavoitella kiinni?
— No niin, niin…
Hanni käveli hyvän aikaa ulkona pimeässä ja tuulessa. Hän olisi mielellään jäänyt sinne yöksikin, jollei olisi ollut niin kylmää ja kolkkoa. Täytyi palata tupaan. Loviisa vilkui häneen ivallisesti, mutta ei puhunut mitään ennen kuin illallista syötäessä. Suntio oli juuri kehunut hyviä aikojaan, että ihmisiä hyvästi kuolee, kun Loviisa virkkoi:
— Hanni, kuulepas, oliko se päivää vaiko yötä?
Hanni ei ymmärtänyt kysymystä eikä viitsinyt olla kuulevinaan.