— Minuakin! toisti Loviisa loukkaantuneena. — Keitä muita hän sitten on tavoitellut — sinuako? Vai niin. Mikseikäs sitten minua? Olenko minä huonompi kuin muut? Senkö tähden, että minulla on lapsi? On sellaista sattunut muillekin, kyllä minä silti herroille kelpaan, herrojen se on lapsenikin.
Hanni jäykistyi hänen katseestaan. Hän olisi tahtonut paeta pois, hänen sydänalassaan oli paha tunne, hän ei voinut katsoa Loviisaan. Kauheaa tämä oli! Vihdoin painui hän työhönsä, kehräsi kääntämättä silmiään muualle eikä kumpikaan puhunut vähään aikaan.
Muori kömpi alas uunilta, hapuili pöydän luo ja joi kaljatuopista.
Sitten hän istuutui penkille ja loi sumean katseensa tyttöihin.
— Niin, niin, jatkoi Loviisa, — jahka nyt olet elänyt jonkin vuoden lisää, niin sano sitten, onko se niinkään helppo asia kulkea siveänä neitsyenä tämän elämän läpi. Kyllä elämä on hauskaa niin kauan kuin saa keikkua keveänä, mutta sitten, siinä se lapsi sitten on kivenä kaulassa, kaikki syö mitä ansaitset, kaikki nielee mitä hyppysistäsi irti saat. Hyi olkoon!
Loviisa sylkäisi, nousi kävelemään ja puhui taas:
— Mitä sinä minuun mulkoilet! Ihan olet kuin Salmiska, kun se rupeaa torumaan. Olenko minä huonompi kuin muut? Katso sinä vain itse eteesi! Itseäsi on patruuna jo tavoitellut ja vielä minua härnäät… No mihin tuo nyt lentää?
Hanni on karannut ylös, kädet silmillä ja itku kurkussa.
— Älkää puhuko, älkää puhuko! huusi hän. — En minä tahdo kuulla mitään, en tahdo tietää mitään.
Hän oli täydessä itkussa, itki vihaansa ja häpeäänsä. Loviisaa ei hän ikinä enää siedä nähdä likellään, hän inhoaa häntä… Äh…!
— No, en minä vielä hullumpaa! päivitteli Loviisa. — Suuttuu ja pihisee kuin kissa ja mistä hyvästä?… No ole, ole, itkeä pillitä, jos haluttaa, en minä pyri silmiäsi kuivaamaan.