— Entä jos se vain on käynyt vieraissa. Olutherroja se ei ole eikä juustoherrojakaan. Niissä ei ole yhtään sennimistä, ne minä tunnen jok'ikisen. Niiden pyykkiä olen pessyt kymmeniä kertoja; tiedän jok'ainoan paidan, joka niiden on. Mutta maltahan, oliko sillä valkea lakki päässä?
— Oli, oli! vilkastui Hanni ja hänen kasvoihinsa tuli onnellisuuden hohde.
— Jaa, sitten minä tiedän. Se oli Helsingistä, sanoivat yhden leskirouvan ainoaksi pojaksi. Sellainen parraton, korea poika ja ihan lapsekas vielä! Ei kuulunut osanneen ottaa ryyppyäkään, kun kartanoon tuli. Hahhahhah! Se kuului olleen niin kohtelias ja nöyrä kaikille.
— Niin oli, sanoi Hanni, silmät luotuina maahan.
— Puhuikos sinulle koreitakin? No, sano pois nyt.
Koko tuo kummallinen iltapäivä muistui Hannin mieleen, kuinka koira ensin ilmestyi hänen eteensä ja sitten herrat. Metsä oli keltainen ja aurinko laski. Hänen taskussaan oli palanen uutisleipää. Ja hän vuorotellen kuumeni, kylmeni, pelkäsi, iloitsi, suuttui ja katui. Sitäkin iltaa! Omituinen tuskan- ja onnensekainen mieli valtasi hänet näitä muistellessa ja hänen käsiinsä tuli kylmä hiki.
— Kas, kuinka punehtuu! sanoi Loviisa. — Vai herrojen kanssa sinä!
Hanni vei kätensä kuumille poskilleen ja oli jo rupeamaisillaan kertomaan, kun Loviisa äkkiä virkkoi:
— Vai herrojen kanssa! Luuletkos, ettei minulla sitten ole ollut herroja! Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun itse patruuna tavoitteli kiinni minua…
— Sinuakin! huudahti Hanni ja häntä pyörrytti.