Se nuori herra, joka otti armolta kukan ja joka syleili häntä, oli
Kyösti-herra.
* * * * *
Maanantaina vihdoin piti rippikoulun alkaa.
Kai rovastikin aikoinaan oli pitänyt rippikoulua ihanteellisena laitoksena, jossa nuorten piti valmistua elämän retkelle, erottamaan hyvää ja pahaa, oppia ajattelemaan ja sovittamaan Vapahtajan neuvoja elämään. Mutta hänen vaatimuksensa olivat siitä alentuneet. Kunhan sai lapset edes puhtaasti lukemaan. Alussa hän oli vaatinut paljon, sekä ulkolukua että sisälukua, ja joka ei osannut, sai mennä laiskankouluun. Mutta joka vuosi tuli kymmenkunta sellaista ihmisalkua, etteivät ne parantuneet laiskankoulussakaan, vaan vetelehtivät vuodesta vuoteen rippikoulussa, harmina ja pahennuksena uusille oppilaille. Sen tähden oli jo parina viime vuonna päästetty kaikki urakalla, sekä ne, jotka osasivat, että ne, jotka eivät osanneet. Ja se oli rovastin mielestä näyttäytynyt miltei käytännöllisimmäksi keinoksi.
Kovaa oli se rippikoulun pitäminen! Istua kuumassa, ahtaassa huoneessa neljä tai viisi tuntia perätysten, ajamassa mitä yksinkertaisimpia asioita mitä tyhmimpiin päihin. Kun sai sellaisia vastauksia, että on "kolme Jumalaa, oikea Jumala ja Jeesus ja Pyhä Henki" tai että "Jumala on syntinen" tai että "Jumalaa rukoillaan vain kirkossa" tai että "Jeesus ristiinnaulittiin pahain tekoinsa tähden" — niin kyllä ihanteellisuus meni menojaan.
Lapset kokoontuivat kello 10 maanantaiaamuna pitäjäntuvalle ja siellä heistä seulottiin pois mahdottomimmat, sellaiset, jotka eivät ensinkään saaneet sanasta kiinni. Toisten kanssa alettiin sitten.
Ensin tuntui Hannista hyvin juhlalliselta. Rovasti istui totisena pöydän takana. Hän oli mustissa vaatteissa, ainoastaan kaulus oli valkoinen ja paksut kultavitjat riippuivat taskusta. Hänen silmänsä näyttivät siltä kuin hän olisi osannut katsoa ihmisen sydämeen asti. Häntä täytyi pelätä ja totella melkeinpä kuin Jumalaa itseään.
Toisilla tytöillä oli uudet, kauniit vaatteet ja silkit päässä. Toiset olivat lainavaatteissa, eräänkin tytön kengät olivat hyvin isot ja hihat ylettyivät käsien yli. Monet olivat ihan risaisissa vaatteissa. Erään tytön pää oli pörrötetty melkein niinkuin armon pää. Se oli pitkä ja varmaankin jo hyvin vanha tyttö. Ensin tuntui hullunkuriselta kuunnella, kun toiset lukivat oikein huonosti. Ihan väkisin tuppasi naurattamaan. Mutta rovasti suuttui ja silloin räiskyivät nurkat. Toiset pantiin seisomaan koko tunniksi. Toiset itkivät pelosta, toiset olivat kuin kivet: eivät itkeneet eivätkä nauraneet, sama, sanoi heille hyvää tai pahaa. Hanni sai aina kiitosta, hän ei koskaan vastannut väärin ja osasi lukea mistä kirjasta tahansa. Rovastikin nähtävästi piti hänestä, koska hän aina pani hänet oikaisemaan tyhmiä tyttöjä. Mutta kyllä hän toisille teki kiusaa niinkuin tahallaan. Eräs tytöistä valehteli niin, ettei voinut ensinkään luottaa sen puheisiin, ja kun eräältä tytöltä katosi kukkaro, luulivat kaikki hänen sen ottaneen. Se kuului olleen kesti-akan tyttö takakyliltä. Sitä rovasti vähän väliä huusi ja aina se vastasi nurinpäin. Rovasti torui, sanoi kanaksi ja lehmäksi ja tomppeliksi, antoi seisoa, pani nurkkaan ja tukisti. Mutta ei se välittänyt mistään, teki mitä käskettiin, ei itkenyt eikä nauranut.
Vähitellen sentään komentoon tottui. Hannista kävi aika pitkäksi.
Häntä nukutti ja ajatukset liikkuivat muualla. Varsinkin piti ajatella
Kyösti-herraa.
Välistä, kun pappilaan tuli vieraita tai rovastille sattui työtä, saivat rippikoululaiset odottaa. He vetelehtivät silloin maantiellä, joka kulki pitäjäntuvan ohitse. Milloin kastui, milloin paleli. He keksivät kerran odottaessaan ruveta hippasille ja juoksivat hautausmaan ja pitäjäntuvan väliä, mutta silloin menivät kylän uskovaiset kantelemaan rovastille, että rippikoululapset tanssivat maantiellä ja häpäisevät koko pitäjän. Silloin saivat lapset rovastilta kovat nuhteet.