Ruustinna oli saanut kuulla, että Salmisella asui näppärä tyttö, joka kävi rippikoulua. Hän tarvitsi juuri sellaista nuorta tyttöä leikkimään lasten kanssa ja hän lähti Salmiskalta kuulostamaan, millainen Hanni oli. Tuntikauden he Salmiskan kanssa juttelivat kahvipannun ääressä, moittivat Kankaanpään nuorta herrasväkeä, kehuivat vanhoja ja Salmiska kertoi kaikki, mitä tiesi Hannin äidistä ja Hannista. Ruustinna päätti ottaa Hannin lapsenpiiaksi pappilaan. Tosin hän vielä oli nuori, mutta koska oli tarkka ja vilkas tyttö, niin varmaan pian oppisi.

Turhaan tuli Kalle Pimeästäpirtistä noutamaan tytärtään kotiin. Ikävä häntä oli ollut, oli tuntunut siltä, kuin joku aina olisi puuttunut. Äiti itki itkemistään ja väitti, ettei Hanni enää milloinkaan palaa. Mutta parasta kai se oli, että hän jäi kirkonkylään, kun oli saanut hyvän paikan ja vanhempien asuminen torpassa oli epävarmaa. Kalle esitti surunsa ruustinnalle ja kertoi, kuinka mitättömistä syistä patruuna oli suuttunut. He olivat alussa aikoneet kääntyä oikeuteen, mutta taisipa olla parasta sovinnolla erota torpasta.

Hanni kertoi isälleen, miten hyvä hänen on pappilassa. Hän saa nukkua lasten kamarissa ja syödä melkein samaa ruokaa kuin herrasväki. Hänen työnään on järjestää huoneissa, tarjota kahvia, leikkiä lasten kanssa, lukea heille satukirjoista ja parsia heidän sukkansa. Lapset ovat kiltit ja Aino-neiti vasta on hyvä. Pitää ihan vertaisenaan.

Yhtä tapausta Hanni ei kertonut isälleen. Pappilassa oli ollut herroja yötä, kunnanlääkäri ja metsäherra. Aamulla oli ruustinna lähettänyt Hannin viemään heille kahvia ja Hanni oli tullut heidän huoneestaan hätäännyksissään, itku kurkussa. Silloin oli ruustinna vienyt hänet peräkamariin ja puhunut hänen kanssaan kahden kesken, puhunut kovia sanoja. Hän oli pannut kaikki Hannin syyksi, vaikka Hanni tiesi, ettei hän ollut mitään tehnyt.

Aino-neiti lähetti Hannin pikku siskoille tulijaisiksi vehnäleipää ja piparkakkuja. Hanni itki isän nähdessään ja lähetti tuhansia terveisiä äidille ja vaarille ja Jussille ja kaikille muille siskoille, pikku Liisalle varsinkin, ja Misselle ja Omenalle ja kaikille, kaikille… Hänestä tuntui ero isästä niin raskaalta, että sydän oli haljeta. Mutta isä siunaili hyvää herrasväkeä, joka on ottanut hänen tyttärensä suojaansa ja vakuutti, että äidinkin varmaan nyt tulee paljon turvallisempi olla.

Hanni meni saattamaan isää rekeen, syötti Pikulle leipää, taputti sen kylkeä, silitti ja hyväili sen turpaa ja uudisti itkien kaikki terveisensä ja sanottavansa. Hän ajoi reen jalaksilla alaportille asti ja palasi siitä pappilaan, mutta Kalle läksi sydänmaahan, jota hän lähes kaksikymmentä vuotta oli pitänyt omanaan ja joka ei enää ollut hänen omansa.

VII

Ruustinnan nimipäivänä — yhdeksäntenä päivänä joulukuuta — oli pappilassa aina pidot. Ketään ei erityisesti kutsuttu, mutta kaikki olivat tervetulleet ja kaikki tulivat.

Ystävälliset suojat olivat ahdetut täyteen valoa, salin kattokruunu oli sytytetty, peilipöydillä ja hyllyillä paloi kynttelejä, urkuharmonin kannella seisoi kaksi paksua hopeista haarakynttiläjalkaa. Seinillä oli raamatunlauseita mustilla pohjilla, mustissa puitteissa, ikkunoissa siistit, valkeat uutimet ja hyvin hoidettuja kasveja, huonekaluista ja matoista helotti iloisia, puolivillaan kudottuja värejä. Salin lattialta olivat matot poissa tanssin varalta ja vanhanaikaisen pianon telineillä oli tanssinuotteja.

Pitkin seiniä istui naisia: sohvassa kunniasijalla Kolhon kartanon rouva, everstinna Segerskjöld, joka tyttärineen naapuripitäjästä asti oli vaivautunut onnittelemaan ruustinnaa. Hän oli mustassa, hiukan vanhanaikaisessa silkkipuvussa, pitsimyssy päässä, ja seurasi levottomasti vanhempaa tytärtään, joka oli rakastunut maisteri Holmströmiin. Hartaasti oli hän sentään kuuntelevinaan vierustoverinsa, leskirouva Granin juttuja. Rouva Gran oli alkuaan suurta sukua, mutta hänen avioliittonsa oli ollut "mesallianssi" ja siinä oli tullut vararikko. Nyt ei hänellä ollut kuin pieni eläke, joukko kultasormuksia ja äärettömän paksut kultavitjat, jotka kutsuissa koristivat hänen vanhanaikaisia, kuluneita silkkipukimiaan. Hän oli hyvin lihava, näytti liikkuessaan jättiläiskerältä, ei asunut missään, vaan kierteli seuranaisena pitkin pitäjiä, perheestä perheeseen ja kuljetti mukanaan kaikki juorut. Viimeksi oli hän oleskellut viikon Kankaanpäässä ja kun hän sen mainitsi, unohti everstinna sekä tyttärensä että hänen rakastettunsa.