Rouva Gran oli saanut selville, ettei Ester-rouva ollut mitään "parempaa" sukua. Hänen myötäjäisensä olivat kaikki merkatut E.v.H:lla kruunu yläpuolella. Miksei hän ollut käyttänyt tyttönimeään? Tietysti siksi, ettei sen yläpuolelle olisi sopinut ommella kruunua! Hän oli luultavasti tukholmalaisen ravintoloitsijan tytär!… Mutta muuten oli Kankaanpäässä pidetty kovin hyvänä, oli ollut ruokaa ja juomaa ja iloista seuraa yllin kyllin.
Vastapäisessä sohvassa istui nimismiehen rouva ja kappalaisen rouva ja heidän välilleen oli joutunut Alhon kartanon ennen aikojaan vanhentunut emäntä, rouva Jenny von Holten, kalpea, laiha, nöyrännäköinen nainen, jonka kasvot kellertävä, epämuodikas silkkipuku teki vieläkin kalpeammaksi. Etempänä salissa istui pienempien kartanoiden rouvia tummissa villapuvuissa, hiukset sileiksi kammattuina, kädet helmassa ristissä. He valittelivat piikojaan, puhuivat lapsistaan, katselivat, miten sohvassa istuvat rouvat käyttäytyivät ja mitä tyttöä mikin herra liehitteli. Nurkassa likellä ruokasalin ovea istui muutamia talonpoikaisemäntiä, kansakoulunopettajatar ja miesopettajan rouva. He eivät kuuluneet pitäjän hienostoon eivätkä yleensä olleet mukana pidoissa. Pappilaan heidät sentään aina kutsuttiin, tänään sitä suuremmalla syyllä, kun emännät pakanalähetyksen hyväksi toimivan ompeluseuran puolesta jo aamulla olivat käyneet ruustinnaa onnittelemassa antaen hänelle lahjaksi tusinan kahvikuppeja.
Ystävällisenä ja hiukan hämillään asteli ruustinna ryhmästä ryhmään. Kolhon everstinnalle virkkoi hän nöyrästi: "Kuinka kovin ystävällistä, että Louise todella vaivautui meille tänään! Ja vielä tällaisella pakkasella! Mutta tottakai me nyt saamme pitää herrasväet luonamme yötä!… Oi, meillä on aina tilaa niin harvinaisille vieraille!"
Kummallista, ettei Kankaanpään herrasväkeä kuulu! Ruustinna ei tiedä pappilalaisten millään tavalla loukanneen heitä. Olisivatko he todella niin ylpeitä, etteivät tahtoisi tulla, jos ovat kuulleet, että pappilaan tulee alhaisempaakin väkeä?… Ruustinna siirtyi toiseen sohvaan ja kysyi Jenny von Holtenilta, mitenkä hänen pienokaisensa jaksavat. Jenny-rouva säpsähti, nousi varovaisesti sohvasta ja istuutui tuolille. Hän oli levoton lapsista, pikku Carl oli ollut kipeänä. Hänen pitäisi oikeastaan lähteä kotiin… Eihän nyt suinkaan! Totta kai Jennyn pitää juoda teetä ja syödä illallista pappilassa. Tee joutuu paikalla. Ja ruustinna työnsi hänet ystävällisesti takaisin sohvaan ja läksi kiiruhtamaan teen tarjoamista.
Keittiön puoli oli ainoana muurahaispesänä: pöydät täynnä posliineja, hilloja, leivoksia, pulloja. Lattialla häärivät piiat toistensa tiellä, tuon tuostakin polkien kissaa hännälle tai koiraa käpälälle. Salmiska piti pääkomentoa ja hänellä oli puoli tusinaa apulaisia, mutta vaikka ruustinna Salmiskaan luottikin, niin piti hänen itsensä välillä käydä katsomassa, olivatko asiat kunnossa.
Lastenkamarissa kävi kova ryty: tuolit olivat käännetyt ylösalaisin ja vuoteita oli pengottu, sillä oli leikitty sokkosilla, hippasilla ja rautatietä.
Salissa kierteli jo teetarjotin ryhmästä ryhmään. Uudet kupit, ompeluseuran lahja, olivat tarjottimella.
— Kyllä ne ovat kauniit! vakuutti ruustinna moneen kertaan emännille.
— Minusta ne olisivat saaneet olla vähän iloisemmat, huomautti joku emännistä. — Kovin ovat valkoiset.
— Se se juuri on hienoa, selitti kansakoulunopettajan rouva. — Minä pidän kaikesta kalpeasta.