— Oletko kipeä, Jenny? kysäisee Otto-herra ystävällisesti ja istuutuu hänen viereensä.
— En. Kuinka niin? vastaa kalpea rouva koettaen hymyillä. — Olen vain vähän levoton lapsista. Pikku Carl on ollut kipeänä, olisin tahtonut jäädä kotiin, mutta Kustaa tahtoi välttämättömästi mukaansa.
Jenny-rouva nielee kyyneliään. Hän on valvonut öitä, hän on väsynyt, hän on huolissaan. Joka hetki, jonka hän täällä viettää, tuottaa hänelle kidutusta. Mutta hän ei saanut jäädä kotiin, hänen pitää vain istua tässä. Otto katselee hänen kuihtuneita kasvojaan, silmiä, jotka ovat kuopalla, käsiä, jotka ovat karkeat… Hänen vieressään kirjahyllyllä on suuri läjä leivoksia.
— Ne ovat lapsille, selittää Jenny hämillään ja punastuen, mutta samassa lentää hänen kasvoilleen lämmin hymy: — He niin odottavat tuliaisia. Eivät malta yötäkään nukkua, vaan siinä kotiin tullessa jo myllertävät sängyissään.
— Niin, niin, huudahtaa Otto, — kyllä minä muistan, kuinka kiihkeästi itsekin lapsena odotin tuliaisia. Me vain aina riitaannuimme niistä Kustaan kanssa… Me riitelimme jo silloin.
Jennyn kasvoilta katoaa hymy ja hän luo Ottoon pelästyneet, rukoilevat silmänsä… Otto huomaa äkkiä, että Jennyllä, jota hän on pitänyt niin mitättömänä ja yksinkertaisena, on kauniit silmät, että hänen kasvonsa ovat sielukkaat. Niin, hänessä piilee se salaisuus, että hän on äiti, joka ikävöi kotiin, joka on levoton lapsistaan. Jospa hänenkin vaimonsa ikävöisi kotiin, jospa hänkin olisi levoton lapsistaan. Silloin hän voisi häntä rakastaa. Hän ei vaatisi vaimoltaan mitään, tämä saisi olla ruma, koukkuleukainen, hän saisi olla tyhmä, typerä — kunhan hänellä vain olisi kyky olla levoton lapsistaan…
Mutta siinä se on: Ester, hänen vaimonsa, ei kykene siihen. Hän melkein uskaltaa vannoa, että hän nytkin istuu jossakin nurkassa jonkun nuoren miehen kanssa, joka on häneen korvia myöten rakastunut… Äh!
Hänellä olisi voinut olla toisenlainenkin vaimo, itse hän tämän on valinnut. Hänen vaimonsa olisi saattanut olla hiljainen ja tyyni, istua kehdon ääressä laulellen lapselle, josta tulee isän elämän jatkaja… Olisipa hän nähnyt sen tytön siellä metsätorpassa aikaisemmin… Eih? Ei tämä käy päinsä, onko hän humalassa?…
Ruustinna on täydessä illalliskuumeessa, kun Ester von Holten äkkiä ilmestyy ruokasaliin rakastettavana ja lämpimänä kuin itse päivänpaiste.
— Kuulkaas nyt, rakas ruustinna, huudahtaa hän, taputtaen ruustinnaa olkapäälle. — Minulla olisi teille pyyntö!