Ruustinna tuli huoneeseen kovin kuohuksissaan.
— Kauniita juttujapa sinusta kuuluu! virkkoi hän. — No lapset, tulkaa pois nyt siitä Hannin sylistä! Saat mennä rovastin kamariin… No lapset, päästäkää Hanni irti, papalla on asiaa Hannille.
Hanni ei puhunut mitään, katseli vain kysyen ja epäillen ja vihdoin läksi.
Rovasti istui juhlallisena kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli aivan samannäköinen kuin ennen opettaessaan rippikoulussa. Tuolla ankaralla katseella hän oli katsellut sitä tyttöä, joka oli varastanut. Hanni seisahtui ovensuuhun ja tunsi läpitunkevan katseen alla kylmenevänsä jääkylmäksi.
— No, alkoi rovasti, — oletpa sinä kauniisti osannut pettää meitä kaikkia! Me olemme luulleet olevamme tekemisissä siveän ja jumalaapelkääväisen tytön kanssa ja sinä olet jo nuorella iälläsi ehtinyt tulla sekä valehtelijaksi että kuudennen käskyn rikkojaksi.
Hanni punehtui niin, että korvalehdet olivat kuin veripisarat ja hänen kätensä kävivät läpimäriksi.
— Mutta alkakaamme alusta, jatkoi rovasti. — Miksi sinä karkasit
Kankaanpäästä?
Hanni nosti silmänsä maasta ja iski ne säihkyvinä rovastiin.
— Minä en karannut, minä sanoin armolle, että menen.
— Mutta kotiin tullessasi et meille puhunut sanaakaan siitä, miksi läksit kartanosta.