Hänen silmiensä päältä oli äkkiä vedetty kuin vaate, hän näki asiat edessään alasti ja hänelle tuli niistä ajattelemista koko joulunajaksi.
Koko hänen olonsa nousi sotaan. Häntä raivostutti ja hävetti.
Oli hän monta kertaa punastunut miehen katseesta, mutta se oli ollut hänestä hauskaa, sillä hän oli ymmärtänyt, että hän oli kaunis ja että häntä ihailtiin. Oli hän huomannut, että herrat katselivat nuorta Ester-rouvaa, kun hän esiintyi avorintaisissa puvuissaan, ja se oli hänestä näyttänyt hiukan rumalta — mutta ei hän ollut sitä asiaa käsittänyt näin syväksi. Hän oli itsekin teettänyt hameensa vähän avokaulaisiksi. Se oli hänestä ollut kaunista ja pukevaa. Mikä se sitten oli se "jokin" miehen ja naisen välillä, joka veti heitä toisiinsa?… Ei hän osannut mainita sitä nimeltä, mutta se kuumensi hänen veressään ja teki sydänalaan kiusallisen kivun tunteen… Jos hän, Aino, olisi ollut piikatyttö, ja hänen olisi täytynyt lähteä viemään herroille aamukahvia, niin he äkkiä olisivat voineet karata vuoteistaan ja asettua oven eteen ja alkaa häntäkin… Inhottavaa sitä oli ajatella. Hän koetti peittää silmänsä, tukkia korvansa ja olla kaikkea ajattelematta, mutta se vain tuli mieleen, hänen täytyi Hannin sijasta olla siinä hirveässä hädässä. Oi sitä rumuutta, oi sitä kurjuutta…
Ja se oli sentään se, mitä sanottiin rakkaudeksi! Se oli se, mikä hallitsi maailmaa ja teki ihmiset hulluiksi… Hän olisi tahtonut tietää niin paljon, mutta ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä, äidiltä ei mistään hinnasta. Ei äiti aavistanut eikä saanut aavistaa, että hän näin syntisiä ajatteli!
Syntisiä? Niin, niin, mustia, verisiä, syntisiä. Nuori tyttö ei saa ajatella eikä tutkistella, hänen pitää säilyttää viattomuutensa. Mutta Aino ei voinut olla ajattelematta.
He tekivät Hannin kanssa sopimuksen, että Aino joulutansseissa pitää silmänsä auki, on varuillaan, tarkastelee ja tutkistelee herroja…
Olla varuillaan, pitää silmät auki, kun on kahdeksantoistavuotias ja edessä liukas lattia, kun ympärillä soi soitto, kun pitää tanssista enemmän kuin mistään muusta maan päällä, ja tanssittua talvisen yön umpeensa ei toivo mitään sen hartaammin kuin että ilta taas joutuisi ja uudelleen saisi alkaa liidellä pitkin liukasta lattiaa soiton soidessa! Ei siinä ehdi ajatella, vielä vähemmän olla varuillaan ja pitää silmiä auki. Tanssii vain eikä muista mitään koko maailmasta.
Aino heräsi siihen, että Hanni tuli tekemään tulta hänen huoneeseensa. Hän oli nukkunut keveää, levotonta unta, ja heti kun hän heräsi, valtasi hänet paha omatunto siitä, ettei hän eilisissä tansseissa ollut huomannut herroissa mitään pahaa, ei mitään loukkaavaa, ei mitään syntisiä katseita. Hänellä oli päinvastoin ollut äärettömän hauskaa… Hanni kyykistyi uuninsuun ääreen, salin ovi oli jäänyt auki ja raosta näkyi toinen puoli joulukuusesta, joka oli siirretty nurkkaan, oksilla kimmelsi paperisia helyjä, yleni lippuja ja riippui makeisia… Aino tiesi, että hänen olisi pitänyt soimata herroja ja näyttää, että hän heitä halveksi, mutta hän oli vain hymyillyt heille. Nyt odotti Hanni häneltä lohdutuksen sanoja eikä Aino voinut niitä antaa. Hän sulki silmänsä, ja päätti olla nukkuvinaan.
Kattoon syntyi, suuri, kolmikulmainen valokohta, jossa Hannin liikkeet erottautuivat mustina, muodottomina varjoina, kun hän puhalteli tuleen. Vihdoin hän nousi, varisteli rikkoja sylistään, astui hiljaa vuodetta kohti ja katseli suurin, surullisin silmin. Hän otti tuolilta Ainon vaaleansinisen puvun ja alkoi ihaillen käännellä sitä käsissään. Silloin oli Aina heräävinään, sanoi Hannille huomenta ja kertoi, etteivät kaupungin herrat vielä olleet tulleet, mutta Kankaanpään pitoihin he tulevat ja silloin, silloin…
Hän päätti rehellisesti ottaa selvää asiasta, sillä koko hänen luontonsa nousi sitä vastaan, että Hanni kärsisi syyttömästi.