Mutta kun hän palasi Kankaanpäähän kutsuista, oli kaikki hänen päässään sekaisin. Hän ei käsittänyt mitä uskoa… Hauska ilta se oli ollut. Jo portaitten edessä oli ollut vastassa vihreitä kuusia ja niiden oksilla palamassa kirjavia lyhtyjä. Sali oli miltei tyhjennetty, seinille vain oli jäänyt peilit ja taulut ja kattoon kruunut. Lattia oli tehty liukkaaksi kuin marraskuun jää. Viereinen huone oli muodostettu virvokehuoneeksi, pöydät kukkurallaan hedelmiä ja makeisia. Toisissa huoneissa oli pehmeitä mattoja, patjoja ja sohvia ja amppelit valaisivat punertavilla tai kuunvalonkarvaisella valolla. Herrat olivat hännystakeissa, naiset parhaimmissa puvuissaan, ei mitään talonpoikaisemäntiä eikä kansakoulunopettajia nurkissa istumassa, Ester-rouva itse oli tavattoman yksinkertainen tällä kertaa: vain vaaleankeltainen villahame, hiuksissa ja rinnalla tulipunaisia kukkia.
He olivat todella saapuneet, sekä tuomarit naapurikaupungista että ylioppilas Åkerfelt ja maisteri Björkell Helsingistä. Aino oli asettunut nurkkaan ja tarkasteli heitä sieltä. Maisteri Björkell oli erinomaisen hienon näköinen. Hän esiintyi levollisesti ja varmasti, katsellen kaikkia ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän ei nauranut, mutta kasvot pysyivät kaiken aikaa kohteliaina ja sileinä. Hänen pukunsa kiilsi uutuuttaan ja muodikkuuttaan. Vasemman käden pienessä sormessa kimalteli jalokivi. Häntä täytyi kunnioittaa ja pelätä. Aino tunsi, ettei hän hänelle uskaltaisi sanoa sanaakaan, oli sitä paitsi varma, ettei ainakaan hän ollut tehnyt pahaa Hannille.
Tuomari Lassi Lindström oli vähän kuluneen näköinen, hännystakki rypistynyt, valkoinen kaulaliina ennen käytetty. Mutta hän näytti niin perin ystävälliseltä, että se täytyi antaa hänelle anteeksi, hän hymyili kaikille ja tanssitti kaikkia tyttöjä, sekä somia että rumia, vanhempia ja nuoria. Aino tuli vakuuttuneeksi, että hänkin oli viaton, ja turhaan etsittyään vikoja noista muista unohti hän koko tutkijatoimensa ja ainoastaan iloitsi tanssista.
Äkkiä, vähää ennen illallista, kun istuttiin virvokehuoneessa rikkomassa pähkinöitä, muistui hänen mieleensä, mitä hän oli Hannille luvannut. Mutta, hyvä Jumala, miten hän saattaisi alkaa, kun oli ihan varma siitä, että Hanni oli erehtynyt! Samassa kääntyi tuomari Berg hänen puoleensa ja virkkoi:
— Palveleeko se todella nyt herrasväellä se herttainen tyttö sieltä sydänmailta?
Aino joutui ihan suunniltaan. Hän ei ollut uskaltanut mainita Hannin nimeä ja nyt he itse alkoivat puhua hänestä. Aino punastui ja painoi alas katseensa. Herrat eivät olleet hämillään vähääkään.
— Mikä sen nimi nyt olikaan? Hanni, eikö totta. Se oli harvinaisen sievä ja hieno talonpoikaistytöksi.
— Niin oli! huudahti Kyösti, — en ikinä unohda sitä, kun me Oton kanssa kuljettuamme eksyksissä väsyksiin asti huomasimme sen tytön kalliolla keskellä keltaista metsää, varjostamassa kädellä kasvojaan auringolta, joka laski…
— Ja se torppa muutenkin! sanoi Wahlberg laulavalla ruotsalaisella ääntämisellään. — Suloinen paikka siinä järvensä rannalla. Ikävä vain, että Otto ajoi pois ne väet. Hän suuttui aivan turhanpäiten.
— Olisin utelias tietämään, jatkoi Berg, — onko se lapsi voinut sietää ilmaa täällä kirkonkylässä, kadottamatta luontaista suloaan.