— Kyllä hän on muuttunut, sanoi Aino hämillään.
— Onko? huudahti Kyösti. — Ei hän ainakaan silloin ollut, kun pappilassa hänet näin.
— Kyllä hän nyt on! sanoi Aino hiljaa ja yritti katsahtaa herroihin tutkivasti.
— Sääli, sääli! lausui Björkell.
Ja herrat pysyivät ihan muuttumattomina, eivät kalvenneet, eivät punastuneet, ei pieninkään piirre kasvoissa osoittanut mitään… Aino ei ymmärtänyt mitä uskoa. Hanni oli varmaan erehtynyt. Häntä alkoi jo hävettää ja harmittaa, että hän oli ottanut sen asian niin vakavalta kannalta ja niin pyhästi päättänyt puolustaa viatonta tyttöä.
Tanssisävel soi vielä aamulla Ainon korvissa, kun Hanni astui huoneeseen, puusylys käsivarsilla. Taaskin jäi salin ovi raolle ja pesävalkean väräjävässä valossa näkyi joulukuusen oksia. Ainon valkea puku oli sohvalla ja tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli kotiljonkihelyjä. Hanni astui varpaillaan ja painui pesän ääreen. Kun tuohet käpertyen alkoivat syttyä, lehahti seinille ja kattoon valo ja Hannin kädet ja ruumis liikkuivat sen päällä pimeinä möhkäleinä.
Aino oli vakuutettu siitä, että Hanni on kuvitellut kaikki tyynni. Herrat eivät olisi saattaneet puhua sillä tavalla, jos he olisivat olleet syylliset. Hän kohoutui istumaan sänkyynsä, haukotteli ja kaarsi käsivarret niskaansa.
— Kuule nyt, Hanni, alkoi hän vakavasti, — ehkei se asia ollut niin vaarallinen. Sinä olet ehkä ottanut todeksi leikin, joka ei ensinkään ollut pahoin tarkoitettu…
Hanni kavahti ylös ja astui vuoteen ääreen, kädellään pidellen esiliinaa, jossa oli ruusuja.
— Puhuiko neiti minusta?