Hannin posket hehkuivat ikään kuin koko hänen levottomuutensa olisi läähättänyt niiden alla, mutta hänen suunsa oli hymyssä ja hän hyväili koiria kuin vanhoja ystäviä ainakin. Hetkeksi hän jäi miettimään, menisikö sisään isoista portaista vaiko keittiön tietä, mutta meni sitten isoista portaista. Koirat saattoivat hänet ovelle asti ja Nyymanni vilkaisi nauraen hänen jälkeensä.
Hän katsahti sisään eteisen lasiovesta. Lattialla oli suuri matka-arkku ja vaatekaapin ovet olivat auki. Salista ilmestyi kaapin eteen pörröpää neiti, esiliina vyöllä. Hän hyräili hiljaa jotakin iloista nuottia ja alkoi panna vaatteita matka-arkkuun. Hanni ymmärsi, että se oli se uusi kamarineitsyt.
— Lina, kom hit, kuului äkkiä herranääni patruunan huoneitten takaa.
Nainen ei ollut kuulevinaan, jatkoi vain hyräilyään. Pari kolme kertaa antoi hän huutaa itseään ennen kuin läksi. Odotushuoneessa tuli maisteri Björkell jo häntä vastaan. Hän oli alusvaatteisillaan ja laski käsivartensa Linan vyötäisten ympäri.
Hanni tunsi ruumistaan puistattavan ja sydänalaansa nousevan sen ilkeän, kuvottavan tuskan, joka siellä usein viime aikoina oli ollut. Hän palasi takaisin portaille. Hän ei tietänyt, minne joutuisi. Ei tahtonut lähteä pois toimittamatta asiaansa eikä voinut sisäänkään mennä. Vihdoin läksi hän maantielle kävelemään ja koirat tulivat hänen kanssaan. Hän oli hiestynyt läpimäräksi, helmat lyödä loksahtelivat kenkiä vastaan.
Jolleivät he tunnusta, jolleivät he tunnusta — mitä hän sitten tekee?
Heidän täytyy, heidän täytyy tunnustaa!
Hän ajatteli moneen kertaan valmiiksi mitä hän heille sanoisi, mutta kun hän vihdoin seisoi heidän edessään, oli hän unohtanut kaikki tyynni.
Herrat olivat patruunan työhuoneessa, ilman kauluksia, tohvelit jalassa ja paperossit hampaissa. Ovi sisähuoneeseen oli auki ja sieltä näkyi vuoteet, joista vasta oli noustu. Björkell loikoi sohvalla, Lindström istui keinutuolissa ja patruuna käveli edestakaisin lattialla. Astuessaan huoneeseen kuuli Hanni jonkun sanan ja hänelle tuli paikalla se tunne, että he puhuivat hänestä. Hän vapisi ja koko huone huojui hänen silmissään, niinkuin hän olisi seisonut laivan kannella. Mutta hän tiesi, että nyt pitää puhua, vaikka siihen paikkaan kuolisi, ja hän seisahtui veripunaisella, kostealla kädellään pitelemään kiinni oven pielestä ja iski silmät selällään eteensä, herroihin päin.
— Herrat ovat sanoneet, että minä olen valehdellut ja armo on käynyt pappilassa puhumassa, että minä olen valehdellut… Minä en olisi mitään puhunut siitä illasta, mutta kun minua hätyytettiin, niin minun täytyi sanoa… että herrat sillä lailla minulle tekivät. Herrat on hyvät ja myöntää sen ja sanoo armolle ja rovastille, että minä en ole valehdellut…