Hän katkaisi äkkiä lauseensa, ikään kuin ääni olisi loppunut. Hänen silmänsä kiilsivät kuumeisina, sieraimet ja suupielet vavahtelivat, rinta nousi ja laski, laiha, veripunainen käsi piteli ikään kuin kynsiksi koukistuneena kiinni oven pielestä.
Herrat vaihtelivat silmäyksiä ja kuiskasivat jotakin toisilleen. Eivät he käyneet vakaviksi, kuten Hanni oli odottanut. Eivät näyttäneet häpeävänkään. Tuomari Lindström tuli ystävällisesti Hannin luo, taputti häntä poskelle ja puhui hiljaa, katsoen suoraan silmiin:
— Tyttö-kulta, mitä sinä leikistä suutut, sinä järkevä ja kaunis tyttö…
Hanni vetäytyi pois hänen kätensä alta, katsoi närkästyneesti ja sanoi:
— Herrat on nyt hyvät ja sanoo armolle, että minä en ole valehdellut…
— Kas, kas sitä tyttöä! Sanotaan, sanotaan, tule nyt vain tänne istumaan…
Lassi-herra veti hänet pöydän ääreen ja kaikki kolme kokoontuivat hänen ympärilleen. He tulivat ihan likelle ja heidän katseensa alkoivat häntä polttaa.
— Herrat on hyvät ja sanoo sen, toisteli hän rukoillen.
Lassi-herra silitteli hänen hiuksiaan.
— Mutta tyttöseni, mitä se nyt sitten tekee, jos joku kylän ämmä sanoo, että sinä olet "valehdellut". Eihän kaikista puheista tarvitse välittää.