— Ei kylän ämmät mitään olisi sanoneet, jollei armo olisi alkanut! tiuskaisi Hanni.
— Hyvä, hyvä! kuiskasivat herrat toisilleen ja purskahtivat nauruun.
— Eikö se nyt olisi kaikista viisainta, jos sinä, pikkuinen kaunis Hanni, sulkisit pikku suusi kiinni ja unohtaisit koko juorujutun… Katsos, tässä sinä saat näin kauniin setelin, sillä sinä saat vaikka silkin ja menet kauniisti palveluspaikkaasi takaisin eikä parin päivän perästä kukaan enää muista koko juttua…
Hanni otti setelin, jonka Björkell pisti hänen käteensä, ja katseli sitä ikäänkuin hän hetkisen olisi miettinyt mitä sillä tekisi; sitten hän nosti silmänsä ja otsa rypistyi.
— Mutta kun koko pitäjä jo pilkkaa minua ja kun pappilasta on ajettu pois eikä rovastikaan enää ota rippikouluun. Ja jos… jos minun vanhempani saavat tietää!
Viime sanat lausui hän hiljaa, epätoivoisen kolkosti.
— Älä nyt hulluttele, tyttöseni! huudahti Lassi iloisesti, — ei sinua ajeta pois eikä pilkata ja rippikoulun saat niinikään kunniallisesti lopettaa, jos vain annat heidän uskoa mitä uskovat… Mitä sinä nyt siitä välität, mitä ihmiset sanovat, kun omatuntosi on puhdas!
— Mutta he vaativat minua myöntämään, että olen valehdellut. Ja minähän en ole valehdellut. Herrojen täytyy, täytyy, täytyy se tunnustaa…
— Älä huuda, älä huuda, pikku Hanni! Armo vielä makaa…
— En, en, kunhan herrat tunnustavat. Minä tulin kamariin ja patruuna… otti polvelleen… ja herrat oli kaikki siinä ympärillä ja koskivat ja sitten… joku antoi suuta.