— Älä huuda, älä huuda, rauhoitti rauhoittamistaan Lassi.
— Kyllä sinä olet nähnyt unta, virkkoi äkkiä Björkell kylmällä, virallisella äänellä. — Valhetta tämä on, tyttöraukka. Jonkin ystävällisen sanan sinulle sanoimme, saisit olla siitä kiitollinen. Muuta ei tapahtunut.
Hanni painoi kädet rinnalleen ja alkoi hätäännyksissään katsella ympärilleen.
— Mutta herrojen täytyy tunnustaa se! kirkaisi hän voimiensa takaa ja karkasi kiinni tuomari Lindströmin käsiin. — En tiedä… olisiko se ollut leikkiä vaiko mitä… mutta patruuna otti syliinsä ja joku veti kädestä ja joku antoi suuta… Ettekö muista? Voi, pitää muistaa!… Kyösti-herra, Kyösti-herra! pääsi äkkiä ilon huudahdus hänen huuliltaan, kun nuori Åkerfelt ilmestyi huoneeseen. — Te sen todistatte, te minut pelastatte kuten silloinkin. Voi, te olette niin hyvä ja minä siunaan teitä kuolinpäivääni asti… Sanokaa, sanokaa… armahtakaa! Äitini kuolee, jollette pelasta minua!
Hänen hennot, luisevat kätensä kävivät kiinni Kyöstin käsivarsiin ja hän ravisti niitä voimiensa takaa, ikään kuin saadakseen sillä lailla hänen muistinsa heräämään. Hänen äänensä vapisi uhkan ja kiukun, rukouksen ja hellyyden vaiheilla. Märkä hame kiertyi hänen ruumiinsa ympäri. Hänen poskillaan paloi tumma puna, huulet olivat kuin verille purrut.
— Kyösti-herra, teidän täytyy minua auttaa, minä vannotan teitä, sanokaa, sanokaa se.
Hän oli heittäytymäisillään polvilleen nuoren herran eteen, kun hän näki samassa vastapäisestä peilistä armon seisovan odotushuoneen ovella, sinisessä aamuviitassaan, hiukset hajalla, suu hymyssä. Kyösti-herrakin huomasi hänet, työnsi Hannin luotaan ja virkkoi:
— Te erehdytte, Hanni, ei kukaan ole tarkoittanut teille pahaa eikä kukaan ole pahaa tehnyt. Ei minun ole tarvinnut mistään teitä pelastaa.
Muut herrat sanoivat vielä jotakin ja armo puhui ja nauroi, mutta
Hanni huomasi sen kuin unessa. Hän tuijotti sanaakaan lausumatta
Kyösti-herraan ja hänen molempiin silmiinsä tuli suolainen pisara.
Vihdoin Kyösti kääntyi pois ja sytytti paperossin. Silloin oikaisi
Hanni itsensä suoraksi ja rupesi repimään herrojen antamaa seteliä.
Armo tuli hänen eteensä, katsoi vihreähtävällä katseellaan ja komensi.
Mutta Hanni nauroi hänelle. Silloin armo polki jalkaa ja löi, mutta
Hanni vain nauroi.
Hän hoippui ulos huoneesta, seisahtui hetkeksi portaille ja yhä nauroi.
Tuomari Lindström juoksi hänen perässään paljain päin ja pidätti hänet.