— Älä nyt, älä nyt, Hanni, puheli hän ystävällisesti nuhdellen. — Mikä sinulla oikeastaan on hätänä? Nuori olet ja kaunis tyttö. Sinä saat koska tahansa paikan, vieläpä paljon paremman ja hauskemman kuin täällä. Tahdotko, niin hankin sinulle paikan kaupungin hienoimmassa hotellissa? Odotas, minä näytän, että hankin sen sinulle ja sielläkös on hauskaa!… No Hanni, älä nyt suutu! Ystäviähän me aina on oltu… Katso, tuossa saat toisen setelin, kun äskeisen niin tyhmästi revit… Saat nähdä, että minä olen ystäväsi ja toimitan sinulle niin hyvän paikan, ettet unissasikaan ole nähnyt.

Hanni oli lakannut nauramasta ja tuijotti kolkosti eteensä. Ei hän seteliä ottanut. Häntä puistatti niin, että hampaat kalisivat.

— Minä menen lautamiehen luo, virkkoi hän, — ja haastatan herrat kaikki oikeuteen, vaikka tuomareja olettekin. Tottahan sanotte totuuden, kun laskette kätenne kirjan päälle.

Lassi Lindström hymähti säälien.

— Sinä olet alaikäinen, lapsi-raukka.

Hanni ei enää kuullut. Hän oli jo portilla. Hän liikkui hoippuen kuin vaate, jota tuuli repii, hiukset hajalla, huivi valuneena hartioille. Mutta tuomari Lassi Lindström pisti setelin liivinsä taskuun ja kiroili sydämensä pohjasta tätä harmillista juttua ja kaunista Ester-rouvaa, joka oli pannut sen alkuun.

X

Lautamiehen väet olivat hyviä ihmisiä. Ystävällisesti kohtelivat he Hannia, vaimo keitti kahvia, kuivatti hänen vaatteensa, ja tarjosi yösijaakin. Mutta auttaa — sillä tavalla kuin Hanni tahtoi — he eivät voineet. Hanni oli alaikäinen, isän tai holhoojan täytyi toimittaa haaste hänen puolestaan. Ei siis muuta neuvoa kuin lähteä isän luo Pimeäänpirttiin. Kun Hanni kiitti ja nousi lähteäkseen, kehoitti vaimo vieläkin jäämään yöksi, eihän tänä iltana enää ollut lähtemistä matkalle, oli jo pimeä ja yö yllättämässä. Mutta kello oli vasta kuusi eikä se Hannin mielestä ollut ensinkään myöhäistä. Paljon myöhempään valvottiin pappilassa ja Kankaanpäässä oli päivällinen monesti syöty vasta tähän aikaan päivästä.

Hän ei sentään ollut virstaakaan kävellyt, kun hän jo katui, sillä minne hän oikeastaan kulkisi, minne joutuisi yöksi? Ei hän tahtonut mennä pappilaan, ei liioin Salmisellekaan. Lähin torppa Pimeäänpirttiin päin oli kahdeksan virstan päässä. Sinne olisi voinut ehtiä, mutta kaikki hänen vaatteensa olivat pappilassa ja väsytti. Tie oli tukossa ja lumi tarttui, oli raskasta kävellä. Hän päätti sittenkin kulkea pappilaan yöksi, tulla juuri ennen maatapanoa ja olla tuvassa. Silloin tuskin kukaan häntä huomaisi. Pianhan hän aamulla kokoaa tavaransa, ottaa kylästä hevosen ja lähtee. Viimeistään illansuussa hän on kotona Pimeässäpirtissä.

Isä seisoessaan hakotukilla alkaa kuulla kulkusen kilinää. Luulee jonkun tulevan kirstua tilaamaan, ei ole millänsäkään, hakkaa vain, jotta kalikat lentelevät! Hevonen tulee likemmä, Hanni kurkistelee malttamattomana molemmin puolin rekeä, isä vain ei tunne. Kuja on niin ummessa, että täytyy ajaa peltoa myöten. Aita on sitä varten avattu ja tienviitaksi nostettu seiväs, olkitukko nenässä. Isä huomaa, että tulijoiden on vaikea päästä, hän lyö kirveensä tukkiin ja tulee avuksi. Ja silloinkos häneltä pääsee ilo ilmoille: "Mamma, mamma, tulepas nyt! Ei nyt hullumpata! Sehän se on se meidän Hanni joka tulee! Pojat, juoskaa pian sanomaan äidille!" Pojat juoksevat ja äiti, joka elää ainaisessa pelossa, että jotakin pahaa tapahtuu, tulee portaille paljain päin, hihat käärittyinä kyynärpäihin asti, silmissä se tavallinen, kysyväinen pelko. Mutta kun hän näkee, mikä sieltä tulee, niin purskahtaa hän itkuun pelkästä ilosta, että hänen pikku Hanninsa palaa ja ihkasen elävänä!… Ja kuka siellä äidin helmoissa huppuroi? Liisu, Liisu, Liisu! Hän on tietysti kasvanut ja hiukset käyneet vieläkin tuuheammiksi kiharoiksi… No tule siskon syliin nyt! Osaatko oikein syleillä? Noin, noin!… Ja siellähän tulee vaarikin, tuttu, katajainen keppi kädessä…