Hanni itkee tätä ajatellessaan ja hänen rintansa paisuu haikeasta onnesta. Voi, ettei hän sentään ole palannut kotiin! Kolme kuukautta hän nyt on kitunut täällä tylyssä, pahassa kirkonkylässä. Kaikki olisi toisin, jos hän ajoissa olisi palannut kotiin! Mutta nyt hän menee eikä mikään enää voi häntä pidättää! Illalla, kun kaikki jo nukkuvat, tarttuu hän äidin käteen, johtaa hänet vieraskamariin, istuttaa tuolille, lankeaa polvilleen hänen eteensä, kätkee kasvot hänen helmoihinsa ja tunnustaa ja rukoilee anteeksi. Oi, kuinka hän tahtoo katua ja pyytää ja itkeä, itkeä pohjia myöten, puhtaaksi koko raskaan sydämensä! Äiti antaa kyyneleensä valua hänen kyyneliinsä, sulkee hänet syliinsä eikä enää muista hänen syntejänsä. Silloin, silloin kun se on tapahtunut, tahtoo hän kiittää hyvää Jumalaa…
Ilma on raskas ja sumuinen kuin keväällä, puut ovat lyöneet kuuraan. Hanni tuntee tavatonta tyhjyyttä sisässään ja muistaa, ettei hän ole syönyt koko päivänä. Mutta hänen mielensä on tyyni, miltei kevyt, eikä hän kanna vihaa ketään kohtaan.
Kun hän tulee Suurenkuusen mäelle, mistä tiet haaraantuvat kaupunkiin, kirkonkylään ja sydänmaahan, alkaa hän kuulla kulkusia. Ihan ovat kuin pappilan kulkuset, lakkaavat soimasta, kilahtavat katkenneesti ja taas lakkaavat soimasta, vähäksi aikaa. Vihdoin alkavat helistä ja Hanni huomaa, että ne lähenevät takaapäin, sydänmaahan vievältä tieltä.
Hänen ei tällä hetkellä tee mieli tavata ketään, kaikista vähemmin rovastia. Hän kääntyy sen tähden ympäri ja alkaa kiireesti astella samaa tienhaaraa, jota on tullutkin, kaupunkiin päin. Silloin kuuluu ääni reestä, totisesti rovastin ääni! He ovat tunteneet hänet ja kutsuvat häntä nimeltä. Hanni ei ole kuulevinaan, astuu vain eteenpäin ja sydän lyö niin, että korvissa kohisee. Mitäpä rovastilla lienee muuta sanomista kuin tahtoisi torua! Eikö häntä vieläkään ole tarpeeksi soimattu! Kaikki aamulliset harmit muistuvat hänen mieleensä ja hänen sisunsa alkaa taas paisua.
Hevonen on seisahtunut.
— Tule kuulemaan uutisia kodistasi! huutaa rovasti. Hanni hytkähtää. Mitä hän oli kuulevinaan? Uutisia kodista! Mistä he niitä olisivat saaneet! Hän ei pysähdy, mutta siirtää huivin toiselta korvaltaan ja kuuntelee henkeä pidätellen.
— Me olemme käyneet Pimeässäpirtissä, huutaa nyt vuorostaan renki. —
Sinun äitisi on kuollut!
Hanni painaa kädet rinnalleen ja silmänräpäykseksi valtaa hänet pyörryttävä tunne. Hän ei tiedä seisooko hän vai käveleekö, onko maassa vai ilmassa, valveella vaiko unennäössä.
— Mutta onko se Hanni? tutkistelee rovasti. — Tule nyt tänne likemmä. No, ajetaan me sitten sinne. Koska tässä on tienhaara, niin tottahan tässä pääsee kääntymään… Annetaan sen nyt tehdä kiusaa, kylläpähän sydän pehmiää, kun tämän uutisen kuulee.
Hanni pysähtyy lumeen tiepuoleen ja koko hänen olentonsa on jännityksessä. Hetket tuntuvat kamalan pitkiltä, reki lähenee aivan kuin madellen. Vihdoin viimein huohottaa hevonen hänen edessään.