— Mihinkä sinä pappilasta karkasit? kysyy rovasti ja jatkaa, äänen käydessä lause lauseelta juhlallisemmaksi: — olisit päässyt kotiin, jos olisit ollut saapuvilla, sillä veljesi tuli noutamaan sekä sinua että minua. Näetkös… äitisi oli äkkiä sairastunut ja tahtoi saada lohdutusta Jumalan sanasta ja vielä viimeisen kerran nähdä lastaan. Sellaista se on ihmisen elämä. Se on niinkuin kukkanen kedolla, koska tuuli puhaltaa sen ylitse, niin ei sitä enää ole. Ei täällä surun ja murheen laaksossa ole pysyväistä asuinsijaa kenelläkään. Kun minä saavuin perille, oli Kaikkiviisas Jumala jo nähnyt hyväksi kutsua pois äitisi. Kauniisti ja rauhallisesti hän oli kuollut, uskossa Vapahtajaansa… Mutta kuuletko sinä edes mitä minä sanon? kysyy rovasti äkkiä kiivaasti ja sekä hän että renki tarkastavat Hannia. Hän seisoo liikkumattomana, ei edes itkekään.
Silloin kun hän rovastin sanoista ymmärsi, että se oli totta, että se todella oli tapahtunut, tuntui siltä kuin ukkonen olisi iskenyt häneen ja polttanut hänet poroksi. Sillä hetkellä se teki kipeää, niin kipeää kuin jos silmähammasta olisi väännetty hohtimilla tai sydäntä raadeltu pihdeillä, mutta sitten meni tunto ikään kuin pois ja piti vain seisoa ja kuunnella eikä voinut liikkua, ei puhua eikä itkeä.
— Vastaa nyt jotakin, jatkaa rovasti, — että edes tiedän, oletko kuunnellut!… Ei sano mitään! Etkö ymmärrä, että oma äitisi on kuollut. Vieläpä surusta sinun tähtesi. Etkö käsitä, mikä hirveä synti se on, joka sitten lankeaa sinun omantuntosi päälle? Hänelle oli kerrottu, kuinka huonoa elämää sinä olet viettänyt täällä ja se häneen niin koski, että… Ei! Seisoo kuin seiväs! Ei katumusta, ei surua! Nuori tyttö, nuori tyttö! Jumala on lähettänyt tämän suuren surun sinulle, erittäin sinulle, pehmittääkseen sinun mielesi! Hän on nähnyt, että sydämesi on niin kova, ettei vähempi siihen pystyisi. Tee sen tähden nyt jo katumus ja parannus äläkä paaduta sydäntäsi, sillä silloin voit tehdä itsesi syypääksi siihen syntiin, jonka Judas Iskariot teki, joka kun hän oli herransa ja mestarinsa pettänyt, ei ottanut vastaan armoa ja anteeksiantamusta, vaan paadutti sydämensä… Ota tämä rakkaan taivaallisen Isän lähettämä rangaistus nyt nöyrällä mielellä vastaan, palaa pappilaan, — saat istua tuossa kuskilla Antin vieressä — ja pyydä anteeksi kaikilta, joita vastaan olet rikkonut, niin lähetän sinut huomispäivänä pappilan hevosella kotiisi. Siellä tarvitsevat isäsi ja turvattomat pikkusiskot apuasi… Ei, ei vastaa! Istu siihen rekeen nyt. Varo, varo, nuori tyttö, Jumalan tuomiota!
— Antakaa minun olla! pääsee Hannilta kiihkeästi ja kaikki veri karkaa pyörryttävänä hänen kasvoihinsa.
— Aijai sitä sydäntä! päivittelee rovasti. — No, kiukuttele täällä nyt yksinäsi ja palaa sitten yöksi pappilaan. Hurskaan äitivainajasi takia tahdon olla pitkämielinen sinun kanssasi enkä kieltää sinulta yösijaa, vaikka olisit kuinka paatunut hyvänsä. Jää hyvästi sitten ja Jumala valaiskoon mielesi… Ajetaan pois, Antti, älä nyt vain käänteessä kaada!
Kulkuset alkavat edetä. Vielä kerran kääntyy rovasti katsomaan taakseen ja näkee Hannin seisovan liikkumattomana hangessa.
— Joko kadut, nuori tyttö? huutaa hän — tahdot ehkä jo tulla rekeen.
Silloin kokoaa Hanni voimansa ja alkaa juosta. Pois, pois, pakoon, kauas, etteivät nuo miehet enää näe häntä, ettei hän enää kuule heitä. Pakoon kaikkea, itseäänkin!
Hän juoksee kuin hullu, juoksee ajan, joka tuntuu rajattomalta. Vihdoin loppuu häneltä henki, hän ei tunne mitään muuta kuin sydämensä jyskeen ja tulipilkut polttamassa poskiaan. Silloin hän seisahtuu. Se ei ole totta, mitä he kertoivat, se ei voi olla totta! Herra Jumala, hän näki unta! Hän ottaa lunta käteensä ja painaa sitä otsalleen, poskilleen. Rovastin sanat kaikuvat hänen korvissaan ikään kuin hän nyt vasta kuulisi ne ensikerran, tai ikään kuin joku nyt vasta päästelisi niitä hänen sydämensä päälle suurina raskaina pisaroina sulatetusta lyijystä.
— Äiti on kuollut… Hän oli äkkiä sairastunut, tahtoi nähdä sinua… saada lohdutusta Jumalan sanasta… Kaikkivaltias Jumala jo nähnyt hyväksi kutsua pois…