— Ei, ei, ei! Äiti! Mamma! huutaa hän.

Ei kuulu kaikuakaan vastaukseksi, sillä raskas kuura peittää puiden oksat ja ilma on paksua ja raakaa.

— Mamma, mamma, ääntelee Hanni hiljaa ja hellästi, — vasta olit luonani, sano, ettei se ole totta, mamma, ethän sinä, otathan oman Hannin syliisi…

— Hän kuoli niin kauniisti ja rauhallisesti, uskossa Vapahtajaansa…

Sydän lyö suurena, kipeänä ja tuska nousee kurkkuun.

— Äiti, äiti! Mamma! kirkaisee Hanni voimiensa takaa ja viskautuu maahan. — Jumala, älä anna hänen kuolla! Mamma, mamma!

Hän vaikeroi siinä hiljaa ja kaikki hänen päässään on sekaisin. Hän ei käsitä, että se on totta, hänen täytyy toistelemistaan toistaa, mitä rovasti sanoi. Äkkiä hän karkaa ylös ja alkaa juosta ikään kuin pelastaakseen äidin. Äiti on sairas ja jos Hanni tulee, niin hän paranee. Pitää joutua, joutua! Mutta nyt tuntuu siltä kuin ei hän tietäisi, minnepäin mennä. Missäpäin on koti? Valkeata tietä riittää molempiin vastakkaisiin suuntiin silmän kantamiin asti ja korkea, huurteinen hongikko on molemmin puolin ihan samanlaisena. Ja hänen pitäisi kiirehtiä linnun siivillä! Ah, eihän se auta, eihän se auta, äiti ei enää elä, ei kuule, ei rakasta, ei odota…! Hän makaa valkeana riihessä, missä pikku veikkokin ennen makasi ruumiina… Ei, ei, ei! se ei saata olla totta! Hanni riuhtaisee päästään huivin, kiertää sitä käsissään, viskaa pois luotaan ja päästää valittavan huudon. Hän lankeaa polvilleen ja koettaa rukoilla, hän nousee ja polkee maata. Oi Herra Jumala, katso tänne maan päälle! Jos sinä olet ottanut äidin, niin ota tyttökin!… Tuntuu siltä, että koti sittenkin on täälläpäin! Täältäpäinhän rovasti tuli. Ehkä vielä kuulisi, jos oikein huutaisi. Hän korottaa ääntänsä, mutta se kähisee oudosti kurkussa kuin petoeläimen ääni, hän pelkää sitä eikä enää uskalla huutaa…

Hän pelkää… Äiti on valkoisissa vaatteissa, kylmänä, kankeana, laudalla riihessä. Ei hän uskalla nähdä häntä, ei mennä lähelle. Hän ihan kylmenee, kun sitä ajattelee. Hän ei tahdo sitä ajatella, mutta täytyy… Isä tekee arkkua tuvassa, sitä ei enää viedä tyhjänä talosta, siihen pannaan äiti. Valkoinen arkku maalataan mustaksi, siihen pannaan päänalainen ja nostetaan kuollut äiti… Jumala, Jumala, eikö sinulla ole mitään armoa, eikö millään pääse kotiin, eikö millään pääse ihmisten ilmoille?…

Hannia palelee ja jalka on niin raskas, että tuskin nousee. Huivi on jäänyt jonnekin ja esiliina on poissa. Jospa tulisikin kuolema häntä vapauttamaan!

— Etkö käsitä, mikä hirveä synti… Äitisi on kuollut surusta sinun tähtesi…!