Hänen täytyy ehtiä rukoilemaan anteeksi, kertomaan, että hän on viaton, ennen kuin äiti kuolee!
Hän kokoaa taasen voimansa ja lähtee liikkeelle, sama se, minnepäin, kunhan hän vain kulkee… Äiti, äiti, älä kuole, odota vähän…! Mutta sinä olet jo kuollut… Ethän vielä, oma mamma, mamma, me menemme sinun kauniiseen kamariisi ja sinä istut tuolissasi ja minä saan panna pääni helmaasi…
— Ei! Sinä olet jo kuollut! ääntelee hän itsekseen, seisahtuu ja toistaa sanat moneen kertaan ikään kuin nyt vasta alkaisi käsittää. — Surusta… Sinulle oli kerrottu, että… ja sinä et jaksanut… Sinä olet kuollut!
— Kuollut, kuollut!
Hanni vaipuu hankeen, painaa kasvot käsiinsä, itkee, itkee eikä lopulta tiedä mistään, ei tunne eikä muista mitään, itkee vain ja valittaa.
Sillä lailla kuluu pitkiä aikoja. Hän vapisee, mutta ei voi liikkua.
Kuluu pitkiä, pitkiä aikoja.
Vihdoin joku ihminen puhuu hänen vieressään, nostaa hänet ylös ja panee hänet lämpimään. Hänen on siinä hyvä olla. Hän tuntee hyvin hämärästi, että hän on kotona, että hän on pieni lapsi ja sairas. Äiti seisoo huolissaan vuoteen ääressä ja katselee häntä rakastavaisella katseellaan, vaari puhuu käärmeestä, joka kävelee kahdella jalalla, mutta äiti sanoo, ettei käärme tule pienten lasten luo. Tuntuu niin hyvältä, kun he kaikki ovat siinä ympärillä ja kun äiti katselee…
* * * * *
Ester-rouva tahtoi ajaa kaupunkiin Kyösti-herran kanssa kuomireessä. Mutta ei ollenkaan ollut helppoa löytää syytä, minkä nojalla hän ajaisi Kyöstin eikä miehensä kanssa. Tarkoitus oli, että lähdettäisiin iltapäivällä, jotta päästäisiin kaupunkiin yöksi. Siten saataisiin nukkua yö rauhassa ja aamulla ehtisi Ester vielä harjoittaa säestäjänsä kanssa. Hän oli luvannut esittää muutamia kappaleita iltamassa. Mutta äkkiä rupesi hän puuhaamaan lähtöä jo aamupäivällä. Hän sanoi pelkäävänsä ajaa pimeässä korkeista mäistä.
— Mutta kun sinä olet kuullut, etten minä voi lähteä ennen kuin iltapäivällä, sanoi Otto-herra äreästi.