Se oli juuri se, jota Ester tahtoi.
— Mutta etkö sinä nyt voi heittää niitä iankaikkisia asioitasi? Minä pelkään todellakin, vaikeroi hän itku kurkussa. — Mutta, huudahti hän äkkiä, ikään kuin nyt olisi keksinyt keinon, — jos me muut lähtisimme nyt ja sinä tulisit perässä iltapäivällä!
— Minulle se on yhdentekevää, vastasi patruuna. Hän oli huonolla tuulella, harmistunut sekä vaimoonsa että työväkeensä.
— Mutta, rakas ystävä, sehän sopiikin mainiosti, huudahti Ester-rouva innoissaan. — Sinä tuot sitten mukaasi tavarat, eikö totta? Katso, pukuni ei valmistu aamupäivällä, se on niin kauhean hidas ihminen se mamsselli Hedda. Kuka uskoisi muuten, että täällä Kankaanpäässä olen laihtunut niin, että liivi oli kymmenen senttimetriä liian suuri! Onneksi tulin sitä koettaneeksi täällä kotona. Se olisi puuttunut, että olisin pannut sen kofferttiin sellaisenaan. Siitä olisi tullut täydellinen skandaali, sillä se olisi riippunut ympärilläni kuin riepu… Rakas Otto, ethän lähde, ennen kuin se on valmis! Ja Lina, muista, että hyvin panetkin kaikki!… Voi, voi, sinua Otto, ettet nyt voi jättää niitä asioitasi? Eikö se nyt ole ihan sama, koska ne maitotilit tulevat tehdyiksi? Mutta tiedätkö, pelkään todellakin niitä mäkiä, varsinkin sitä yhtä siellä… kuka kaikkia niitä nimiä voisi muistaa?… Tarkoitan sitä… sitä, missä hevoset kerran viime kesänäkin olivat kompastumaisillaan… Kuule Otto, älä ole noin juro tänään, me odotamme sinua kaikki hotellissa illalla, kokoamme sinne ystäväsikin…
— No niin, no niin, vastaa patruuna äreästi ja toivoo sydämensä pohjasta, että Ester lähtisi matkaan niin pian kuin suinkin. Ikään kuin ei hän tietäisi, mikä sillä on mielessä ja mihin se tähtää. Kyllä hän naiset tuntee! Ei heille riitä, että heillä on aviomies, pitää aina olla rinnalla toinenkin, joka liehittelee ja rakastelee… No niin, liehitelkööt ja rakastelkoot taivaan nimessä! Ei hän tahdo olla tiellä…
He lähtevät siis matkaan aamupäivällä ja illansuussa lähtee patruuna, Esterin suuri matkalaukku köytettynä reen taakse, ajajana Janne. Miksi hän oikeastaan menee? Ainakaan ei siksi, että häntä huvittaisi! Mahdollisesti sen tähden, että tuli päätetyksi tehdä retki tuohon iltamaan ja että pitäisi tehdä pieni voimanponnistus ennen kuin saisi päätetyksi päinvastaiseen suuntaan. Hän ei enää viitsi vaivata ajatuksiaan, ei ainakaan asioissa, jotka koskevat huveja. Ne eivät totisesti sitä ansaitse, sillä se on nähty ja koetettu moneen kertaan, ne ovat aikoja sitten lakanneet olemasta huvittavia. Mutta ne kuuluvat elämään kuten jokapäiväinen leipä, ihmiset voisivat sitä paitsi hämmästellä, jos hän jäisi niistä pois.
Kotona täytyy elää ainaisessa jännityksessä, sillä aluskunta suvaitsee niskoitella ja hän suvaitsee tahtoa näyttää, että hänellä on voimaa pitää se kurissa, nujertaa ja nöyryyttää uppiniskaiset — mitä hyötyä siitä on, että hän heidät nujertaa ja nöyryyttää, sitä ei hän itsekään tiedä. Tällä hetkellä se on hänen elämänsä tehtävä ja eteenpäin hän ei tahdo ajatella…
Niin, kunhan saisikin olla rauhassa ajatuksiltaan. Kun saattaisi nauttia lepoa kulkiessa läpi hiljaisen, huurteisen metsän! Häntä vaivaa hiljaisuus, hän ei pidä tästä yksitoikkoisesta kulusta…
— Janne sinä, ärähtää hän, — nukutko sinä, lurjus?
Janne kääntyy patruunaan päin, vetää kätensä suuren rukkasen sisästä, niistää nenänsä, pyhkii sormet saappaansa varteen, pistää käden takaisin rukkaseen ja vastaa vihdoin: