— Ka en.
— No anna sitten, hiidessä, mennä!
Vähän matkaa mennään hyvää kyytiä. Kankaalla Janne äkkiä pysähdyttää hevosen.
— No mikä perhana nyt taas on? huutaa patruuna suuren turkkinsa sisästä, jonka kaulus on valkeanaan kuurasta.
Janne kömpii reestä ja alkaa tarkastella, mikä valkoinen se on siinä, jota hevonen arastelee, niin ettei mene eteenpäin… Herranen aika, ihminenhän se on, vieläpä elävä! Jumalan kiitos, ettei ajettu päällitse… Ihme ja kumma, sehän on se Hanni, se Hanni, joka palveli pappilassa!
Kun patruuna sen kuulee, karkaa hän reestä kuin nuolella ammuttu. Hanni on valkeanaan kuurasta. Hänen kätensä ovat kankeat, kosteat ja jääkylmät. Hiukan hänen ruumiinsa vavahtelee, kun häneen kajotaan, mutta pää retkahtaa alas ikään kuin se olisi poikki lyöty. Voi raukkaa, kun ovat helmat kaikki jäässä! Eikä sillä ole edes huivia päässä. Jo nyt on surkeille jäljille joutunut!
Patruuna nostaa hänet varovaisesti syliinsä, laskee rekeen ja peittelee. Mutta ei tyttö siinä lämpiä, hän on niin läpeensä kylmettynyt. Hän makaa kuin lankavyyhti, vähän vain välistä hytkähtää ja kuikertaa kuin kuoleva lintu.
— Jos olisi ottaa syliinsä, esittää Janne.
— Niin, niin, pitää koettaa virvoittaa eloon, vastaa patruuna, avaa väljän turkkinsa ja vetää Hannin siihen, sulkien lämpimät nahat hänen ympärilleen.
— Nyt Janne, virkkaa hän sitten, koettaen hillitä mieltään, — ajamme yöksi ensimmäiseen kestikievariin.