— Saiko hän… sairas… jo teetä?
— Ei huolinut. Eikö patruuna itse juo?
— En. Saatte molemmat mennä.
Taaskin on patruuna huomaavinaan, että he salavihkaa nauravat, ja kirous kieppuu jo hänen huulillaan, mutta hän ei sano mitään, polttaa vain sikaaria ja tuijottaa tuleen. Häntä huvittaa katsella liekkejä, kuinka ne nälkäisinä nuolevat puita… Hänenkin on nälkä, nälkä! Mutta hän miltei pelkää lähestyä kamarin ovea ja kun hän vihdoin sen avaa, hän vapisee. He ovat kahden nyt koko rakennuksessa, tuntuupa siltä, että ovat kahden koko maailmassa.
Karkeitten lakanain välissä lepää tyttö, puettuna hienoon, taivaansiniseen pukuun. Käsivarret ovat peitteen päällä ja kaula pilkottaa untuvapäärmeen alta. Hän heittelehtii unissaan ja hänen suupielissään on kärsivä ilme. Otto-herra kumartuu vuoteen yli ja katselee häntä tarkemmin. Kuinka hänen poskensa hehkuvat! Huulet ovat veripunaiset ja niiden välitse käy läähättävä, epätasainen hengitys. Sinisen vaatteen alta erottautuu hentoinen povi, loimu liedestä kiertelee vuodetta ja täyttää koko huoneen väräjävällä valolla. Otto-herrasta tuntuu siltä, kuin ei hän enää eläisi maan päällä. Hänen edessään on hänen valittunsa, hänen jumaloitunsa… Mutta äkkiä hän kavahtaa ja tuntee oudon pistoksen rinnassaan. Tyttö on niin nuori, niin turvaton, on sairas… Otto-herran valtaa häpeä, synnintunto ja katumus. Hän heittäytyy vuoteen ääreen ja itkee kuin lapsi.
Kuinka monta naista hän on ottanut häikäilemättä, tuntematta mitään heitä kohtaan, ja tähän, jota hän rakastaa — tähän hän ei uskalla kajota! On kuin häntä katsellessa kaikkien noiden entisten naisten hätähuudot kirkuisivat hänen ympärillään ja hänen sydämensä käy nöyräksi ja pehmeäksi.
— Hanni, virkkaa hän, — anna minulle anteeksi. Pahasti minä tein, kun en tänäkään aamuna sinua tunnustanut. Minä olen alhainen ihminen, joka pelkään ihmisten tuomiota ja pilkkaa, mutta suo se minulle anteeksi, sillä minä rakastan sinua… Hanni, Hanni, oi armahda minua! Minä olen onneton ihminen, koettanut kaikkea ja kaikesta saanut kylläkseni. Minun elämästäni ei ole mihinkään, ei ole työlläni tarkoitusta. En ole koskaan tehnyt ketään onnelliseksi enkä koskaan itse ollut onnellinen. Niin köyhää kuin minä ei ole toista, niin saastaista kuin minä ei ole toista. Puhdista sinä minut! Tee sinä minut rikkaaksi, sinä, joka voit sen tehdä. Armahda minua, anna elämälleni ja työlleni tarkoitus, anna suvulleni jatkaja…
Hanni ei kuule. Hän nukkuu, rauhattomasti hengittäen, silloin tällöin aukaisten huuliaan. Otto-herra nielee häntä silmillään.
— Hanni, kuiskaa hän, — saanko minä? Tahdotko armahtaa minua? Sinä olet nyt sairas, mutta sinun pitää pian parantua, rakkaudellani minä sinut parannan… Hanni, Hanni, minusta tuntuu siltä kuin kerran nuoruudessani olisin sinua rakastanut…
— Meidän pojastamme, Hanni, tulee Kankaanpään haltija, hyvä, kelpo ihminen, joka kerran elää onnellisena vaimonsa ja lastensa kanssa ja tekee alustalaiset onnellisiksi… Hanni, Hanni, minä rakastan sinua!