Äkkiä avaa Hanni silmänsä, jotka loistavat kuumehoureen tulessa. Kun hän näkee Otto-herran verestävät silmät, parkaisee hän pahasti, koko hänen ruumiinsa vetäytyy kokoon suonenvedontapaisesti ja hiljaa pääsee häneltä vielä:

— Äiti, äiti, äiti…

XI

Kuka ei tuntisi neiti Jeanettea?

Kun hän astelee kaupungin katuja, jotka eivät ole edes kivillä lasketut, ohi yksikerroksisten, ystävällisten puutalojen, niin katselevat herrasväet salavihkaa uudinten takaa, ja maalaiset, jotka ovat tulleet tuomaan tavaroitaan kaupunkiin myytäviksi, jäävät suu auki, ihmeissään töllistelemään sitä hienoa neitiä, joka on kuin posliininukke. Vaaleat hiukset muodikkaasti käherrettyinä ja sidottuina, päässä hattu, joka on niin köykäinen, että sen luulisi lähtevän lentoon! Ja kun hän nostaa hamettaan, joka juottautuu hänen ympärilleen kuin suomukset kalan selkään, näkyy silkkinen, pitsitetty alushame, hienot sukat ja kengät. Tavallisesti hän astelee kiireesti ja ylpeästi, sivuilleen katsomatta, tuskin vastaten maalaisten niiauksiin ja kumarruksiin. Mutta välistä hän on sillä tuulella, että kun näkee uudinten heilahtavan tohtorin tai tuomarin ikkunoissa, niin nostaa päätään ja katsoo suurilla, loistavilla silmillään suoraan ja arastelematta ikkunoihin, vieläpä purskahtaa nauruun.

Oo, mikä myrsky siellä sisällä syntyy! Rouva karkaa miehensä kimppuun ja sinä päivänä ei miehen ole hyvä olla kotona. Jeanette saattaa olla varma, että hän kumminkin illalla joutuu hänen luokseen kaupungin hotelliin saamaan lohdutusta ja virkistystä.

Rouvat eivät siedä Jeanettea. He vihaavat häntä koko sydämestään ja pitävät häpeänä koko kaupungille, että sellainen olento kuin Jeanette on siellä olemassa. Kyllä he tietävät, millä rahoilla se pukeutuu, heille ja heidän lapsilleen ne rahat kuuluvat ja heidän suustaan ne riistetään tuon… tuon tuollaisen helyihin! Kyllä he tietävät, mikä se on, joka viettelee heidän miehensä ja poikansa pois onnellisesta kodista, — tuo nainen se on, tuo nainen, joka on kaunis ja kiehtova kuin itse synti. Ei ennen istuttu kapakoissa. Tuo nainen se on, joka on tullut paikkakunnan kiroukseksi… Vielä lisäksihän se kuuluu olevan täysi pakana, ei ole edes ripilläkäynyt. Häpeäpilkku se on yhteiskunnalle, että sellaistakin ihmistä suvaitaan.

Herrojen mielestä hän oli viehättävä olento. Ei mikään tavallinen tarjoilijaneiti — ei sinnepäinkään! Hän oli älykäs, viisas, hän osasi pukeutua ja käyttäytyä vaikka missä seurassa. Sitä paitsi hänellä oli sydäntä. Hän osasi olla heille sekä nainen että neuvonantaja, toveri ja uskottu. Ja sitten hänellä oli se puoli, ettei häneen koskaan kyllästynyt. Joka päivä paljasti hänessä uuden ominaisuuden. Hänen keimailunsa oli kerrassaan hurmaavaa! Joskus hän vallattomuudessaan saattoi katsahtaa suoraan heidän kotiensa ikkunoihin ja siinä paljastaa valkoiset hampaansa — se tietysti oli pahasti tehty! Mutta muuten häneen saattoi luottaa. Jos hänelle esimerkiksi toi lahjan ja kielsi ilmoittamasta kuka antaja oli, niin hän osasi vaieta. Hän olikin saanut paljon lahjoja. Tuskin kukaan hänen herroistaan palasi matkalta tuomatta hänelle lahjaa — hän sai monesti kauniimman lelun kuin herran vihitty vaimo.

Hän oli hienotunteinen. Hän ei kadulla tervehtinyt herroja, osasi kulkea ohi aivan välinpitämättömänä ikään kuin ei olisi tuntenutkaan. Hänestä olisi voinut tulla hyvä näyttelijätär, hänestä olisi voinut tulla mitä hyvänsä!

Hän oli solakka ja notkea kuin nuori koivu, muodot sopusointuiset, hiukset pehmeät kuin silkki ja loistamat kuin auringon säteet. Ja sitä peliä, mitä kasvonpiirteet pitivät joka hetki! Ja entä ne silmät! Niissä oli valoa ja pimeyttä, tulta ja kylmää, leikkiä ja surua ja syvyyttä… Yhtä hän ei suvainnut: sitä, että hänen menneeseen elämäänsä kajottiin. Viskaali Lindström, joka tiesi paljon hänen entisestä elämästään, oli yrittänyt ruveta tekemään siitä selkoa muillekin, mutta hänen oli kiireesti täytynyt antaa vaitiolon lupaus, sillä Jeanette oli uhannut muuttaa pois paikkakunnalta. Kerran ollessaan humalassa oli hän suuren seuran kuullen kutsunut häntä Hanniksi, ja silloin oli Jeanette raivostunut niin, että oli sulkeutunut huoneeseensa ja herrat olivat saaneet ikävöidä häntä koko yön. Hän oli ollut kuuro kaikille heidän rukouksilleen, hänen sydämensä oli muuttunut kiveksi, hän ei välittänyt uhkauksista eikä houkutuksista. Viikkokausia sai viskaali Lindström itse rukoilla häneltä anteeksi sitä tekoaan ja tuskinpa heidän välinsä sittenkään tuli entiselleen.