Jeanette oli nyt alkavinaan tuntea ja kävi hämilleen. Olisi kai pitänyt pyytää sisään, mutta ei oikein tehnyt mieli. Hän punastui ja sopersi, että siitä on niin kauan kun tavattiin.
— Neljä vuotta! Kyllä minä sinut paikalla tunsin, et sinä ole muuttunut — paljonkaan, lisäsi Aino hetkisen perästä, ikäänkuin totuuden nimessä, ja punastui.
Jeanettea alkoi vaivata keskustelu eteisessä, sillä ovet olivat auki joka taholle ja kaikkialla oli korvia, emännästä alkaen. Hän olisi suonut neidin lähtevän tiehensä, mutta ei kehdannut käskeäkään. Hän huomautti, että olisi vähän kiire, mutta Aino-neiti ei ollut kuulevinaankaan. Hän kertoi, että hän nyt asui täällä kaupungissa, hän on väliaikaisena opettajana tyttökoulussa ja sitä paitsi perheen emäntänä, sillä yksi veli ja yksi sisko käyvät täällä koulua ja hän hoitaa taloutta. Heillä on kolme pientä, sievää huonetta. Ja… ja… sitä paitsi asuu heillä vielä muuan pikku tyttö, jonka Hanni tuntee ja jonka Aino on ottanut kasvattityttärekseen.
Jeanette kuuntelee puolella korvalla ja käskee vihdoin sisään. Hän vie vieraansa ravintolahuoneen läpi ja aikoo ensin pyytää häntä pianohuoneeseen, mutta päättää sitten valita suuren salin, joka on kauempana. Huoneet ovat jo siistityt, paksuihin uutimiin ja oviverhoihin vain on jäänyt ummehtunut, tupakinsekainen haju.
— Ehkä neiti on hyvä ja odottaa vähän, neuvoo Jeanette, noutaa naulasta avaimen ja avaa oven suureen, kolkkoon huoneeseen, jossa on kuusi ikkunaa, valkeat uunit kahdessa kulmassa, tuolirivi pitkin seiniä, suuri, lasihelyillä koristettu kruunu katossa ja perällä lava esirippuineen.
— Tai ehkä neidin täällä tulee kylmä, kysyy Jeanette.
— Ei minun, minä pidän päällystakin ylläni, mutta ota sinä edes huivi hartioillesi.
— Kiitos, minä olen niin tottunut.
— Kuule, Hanni, älä sano minua neidiksi. Kutsu Ainoksi. Katso, minä tahdon nyt olla ystäväsi, sisaresi.
Aino tarttuu Jeanetten käteen ja katselee häntä kasvoihin. Jeanette vetää pois kätensä, naurahtaa ja alkaa hypistellä sormuksiaan.