— Kuinka sinulla on kauniita sormuksia, sanoo Aino hajamielisesti, yhä katsellen Jeanetten kasvoja lempeällä, hellällä katseellaan.
— Äh! huudahtaa Jeanette, veri karkaa hänen kasvoilleen, hän kiskoo sormukset sormistaan ja viskaa ne menemään pitkin avaraa, kiiltävää lattiaa.
— Hanni! kuiskaa Aino ja sulkee hänet syliinsä. — Jos sinä tietäisit, kuinka onneton olen ollut sinun tähtesi! Ei minulla ole ollut rauhaa siitä, kun sinä meiltä pappilasta läksit. Voi Hanni, Hanni, anna anteeksi! Me teimme sinulle niin hirveän pahasti, sinulle ja omaisillesi.
Aino painaa kasvot käsiinsä ja itkee hiljaa. Jeanette on suunniltaan. Tämä on niin odottamatonta, tämä tuo hänen menneen elämänsä hänen eteensä voimalla, jolla valtava virta kuljettaa pientä lastua.
— Kun minä ajattelen, jatkaa Aino hiljaa, — sinun hävitettyä kotiasi, kuollutta äitiäsi, isääsi, joka juo, vaariasi, joka viettää viimeisiä päiviään ruotivaivaisena, pikku siskojasi, jotka kasvavat ilman hoitoa — ja kun minä ajattelen, että kaikki olisi voinut olla toisin, niin… Hanni, Hanni, voitko sinä koskaan antaa anteeksi minulle ja meille kaikille "sivistyneille", jotka olemme tehneet sinut niin onnettomaksi?
Aino nostaa häntä kohti itkettyneet kasvonsa, mutta Jeanette tukahuttaa vielä kerran mielenkuohuansa ja virkkaa, niskojaan viskellen:
— Kuka sen on sanonut, että minä olen onneton?
Mutta tuskin on hän sanat lausunut, kun hän nousee, astuu ulomma lattialle, painaa kätensä hajasormin otsaansa ja ohimoitaan vasten. Koko hänen ruumiinsa vapisee ja kurkusta tunkee tukahdutettu korahdus.
— Hanni, puhuttelee Aino, — tule tänne, älä pakene minua. Jos tietäisit, kuinka harras halu minulla on saada tehdä edes jotakin iloksesi… Kuule nyt! Sinä jätät tämän paikan ja muutat minun luokseni asumaan. Minulla on niin soma valkea huone, siniset seinäpaperit, valkeat, vanhanaikaiset huonekalut…
Jeanette naurahtaa.