— Kyllä se valkeus pian katoaisi, jos minä sinne tulisin. Vereltä siellä alkaisi löyhkätä…
— Hanni! Älä puhu sillä lailla. Sinä olet hyvä, herttainen ja lämmin. Se mitä sinä tarkoitat, on kaikki ulkoapäin tullutta, se ei kuulu sinulle etkä sinä viihdy siinä. Minä hankin sinulle työtä, josta pidät, sinä olet minun sisareni. Me viihdymme niin hyvin yhdessä. Ja sitten…
— Minä! huudahtaa Jeanette, tällä kertaa todella nauraen, — tällainen, jota ei kukaan koko kaupungin herrasväestä kehtaisi tunnustaa tuttavakseen — ja neiti, tyttökoulun opettaja! Kyllä neiti pian saisi eron virastaan… Ja sitä paitsi: myöhäistä minun on muuttaa elämääni…
— Sinun, joka olet niin nuori, kaksikymmenvuotias!
— Nuorihan on toinen siinä iässä. Minä, minä olen ikäloppu…
— Hanni, Hanni, älä puhu noin, jos vähänkään välität minusta…! Tiedätkö, kuka se on se toinen tyttö, joka asuu meillä, paitsi meidän pikku Herttaamme? No, koetapa arvata!
Hänen kasvonsa ovat äkkiä kirkastuneet ja hän hymyilee veitikkamaisesti niinkuin lapsi, jolla on salaisuus mielessään.
— Se on sinun siskosi… Arvaapas kuka? Tietysti Liisu, joka oli sinun lempityttösi. Jos sinä aavistaisit, kuinka se on soma ja herttainen, ihan sinun näköisesi…! Näetkö, kun ne teidän lapset jäivät niin hoidotta, niin minä aloin pyytää isää ja äitiä, että ottaisimme edes yhden pappilaan. Isä ja äiti suostuivat ja nyt Liisu on minun tyttöni ja minä koulutan häntä… Minä koetan kasvattaa hänestä ihmistä. Tulethan sinä auttamaan minua?
Jeanette piteli käsiään silmillään ja hänen poskensa hohtivat. Hänen olisi tehnyt mieli langeta Aino-neidin kaulaan ja siinä itkeä, mutta hän ei voinut. Sydän vain löi, ohimot sykkivät ja päätä huimasi. Liisu, Liisu, jota hän oli hoitanut syntymähetkestä asti, jolle hän oli laulellut, jota hän oli kanniskellut ja rakastanut! Kuinka hänen teki mieli painaa lapsi syliinsä, lapsi, joka oli äidin näköinen…
— Voi neiti, kuinka te olette hyvä! sai hän vihdoin sanotuksi ja ojensi Ainolle toisen kätensä.