— Liisu vain odottaa, että sinä tulisit meitä katsomaan.
— Muistaako hän minua?
— Totta kai. Ei kulu päivääkään, jolloin emme puhuisi sinusta. Hän näyttää minulle usein, kuinka "Hanni sirkku hyväili". Muistatko? Tule, lähdetään heti!
Hanni otti kädet kasvoiltaan ja hänen silmänsä säteilivät onnesta. Jos hän todellakin lähtisi! Mutta samassa hän synkkeni ja hänen suunsa vääntyi, ikään kuin hänen mieltään olisi kääntänyt. Ei, ei, tällaisena ei hän voi lasta lähestyä… Ja onko se oikeastaan hyvä, että tuo neiti sitä kouluttaa? Tuleeko siitä sillä herrasneiti? Eikö siitä tule tuollainen "tyttö-raukka & siltä väliltä", niinkuin äiti oli ja hän itse, Hanni? Eikö olisi ollut parempi antaa sen juoksennella pitkin katuja ja nähdä huonoa elämää alusta asti? Myöhemmällä on vaikeampi tottua…
— No, Hanni, kehoitti Aino, — ota päällysvaatteet yllesi. Mennään!
Sinä syöt meillä aamiaista.
— Aamiaista! Herrat, herrathan kohta tulevat aamiaiselle!
Hän sipaisi kädellä otsaansa, ikään kuin olisi tahtonut pyyhkäistä pois sen, mikä juuri oli tapahtunut. Hän huomasi, että huoneessa oli kylmä ja että häntä itseäänkin paleli. Hänen kasvoistaan katosi se ilmeitten vaihtelu, mikä niissä äsken oli ollut ja sijaan tuli sileä kohteliaisuus ja keinuva, keikaileva ryhti. Neiti Jeanette oli saanut takaisin mielenmalttinsa. Hän kiitti Ainoa, sanoi, ettei hänellä nyt ole aikaa, mutta että hän ehkä joskus tulee.
Sitten hän kokoili sormuksensa juhlasalin nurkista, järjesti hiuksensa ja kulmakarvansa ja pani puuteria kasvoilleen. No niin, nyt niistä ajatuksista toivottavasti on päässyt joksikin aikaa.
Mutta hän ei päässyt niistä. Häntä alkoi kamalalla voimalla vaivata halu nähdä pikku sisko, joka on äidin näköinen. Häntä veti ikkunaan vain siinä toivossa, että Liisu kulkisi ohi. Ja kuitenkin hän pelokkaana ja vavisten ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän näkisi Liisun. Etteivät he Aino-neidin kanssa vain lähtisi tänne häntä tapaamaan. Sitä hän ei laisinkaan siedä, Liisu ei saa astua näiden kynnysten yli!
Hänet täytti raivoisa halu heittää tämä paikka, astua herrojen eteen juuri silloin, kun huoneet lainehtivat savussa ja juomien höyryssä, mutta herrat vielä ovat tajussaan — paiskata heidän kasvoilleen mitä ikinä solvauksia löytää, antaa sormusten ja koreiden hiusneulojen helistä pitkin nurkkia, rikkoa lasit, läiskäyttää permantoon täydet pullot, huutaa, kirkua, vaikkapa sytyttää tuleen koko talo. Sitten lähteä Aino-neidin luo, painaa rintaansa vasten pikku Liisu, itkeä siinä ja alkaa uutta elämää.