Mutta mihin työhön ryhtyä? Kuka hänelle, tällaiselle, antaisi työtä, kuka hänet ottaisi seuraansa…? Ei, ei, ei! Ei pääsyä minnekään päin. Tässä liassa täytyy elää ja tässä kuolla…
Jonkin ajan perästä tuli hänelle taasen vieraita. Jopa niitä nyt alkoikin käydä! Ja niin aikaisin tulivat, että hän vielä oli sängyssä. Toki eivät tällä kertaa olleet naisia, vaan miehiä. Jeanette, aavistaen pahaa, käski sanoa heille, että hän tahtoo nukkua rauhassa, hän on valvonut koko yön. Mutta miehet eivät menneet pois, vaan istuutuivat portaille, ottivat eväitä kontistaan ja söivät siinä päivänpaisteessa. Jeanette kävi levottomaksi. Hän olisi mielellään paennut, mutta he istuivat portailla, ikään kuin olisivat häntä vartioineet. Vihdoin hän hiipi ikkunaan heitä katsomaan.
Toinen oli Pimeänpirtin vanha vaari, toista ei hän tuntenut.
Vaarin hiukset ja parta olivat lumivalkeat, vanuneet, ruumis laiha kuin seipäistä yhdistetty, vaatteet risoina. Toinen oli nuorempi, Jeanette oli hänet jossakin nähnyt, mutta ei muistanut missä. Molemmat söivät kuivaa leipää.
Jeanette joutui hätään. Kun pääsisikin pois täältä! Vaari on sellainen, että hän raivoissaan saattaa tappaa! Ei ollut ollenkaan mahdotonta, ettei hän aikoinaan olisi tappanut sisartaan… Olisi aikoja sitten pitänyt muuttaa pois näiltä mailta!… Mitä tehdä, mitä tehdä! Vihdoin hänen kävi sääli vanhaa miestä, joka kevätauringossa, valuvien räystäitten alla söi leipäkannikkaansa. Hän heitti huivin hartioilleen ja läksi portaille, epävarmana ja peloissaan.
Vaari ei karannut hänen päälleen, ei uhannut eikä lausunut moitteen sanaa. Ainoastaan ojensi oikean kätensä ja katsoi. Hän oli käynyt niin raihnaaksi ja kuivaksi, että Jeanetten sydämeen koski. Kuinka hän oli lähtenytkin tälle pitkälle matkalle, hän, joka ei vuosikymmeniin ollut liikahtanut mihinkään Pimeästäpirtistä!
— Mitä kuuluu? kysyi Jeanette, koettaen peittää mielenliikutustaan.
— Mitäs minulle vanhalle, vastasi vaari, ja kun Jeanette hänen äänensä kuuli ja näki hänen vanhan katajaisen sauvansa, niin oli kuin hän olisi joutunut keskelle sydänmaata. Se oli se sama keppi, jota hän oli käyttänyt Pimeässäpirtissä. Se oli ollut ruuhen perässä, hänen käydessään järvellä, se oli ollut penkillä verkkoa kutoessa. Kyyneleet tahtoivat väkisin nousta Jeanetten silmiin.
— Mitäs minusta vanhasta, toisti vaari, — kunhan nuorten kävisi hyvin. Minä olen jo monta kertaa yrittänyt tänne, johan se monta vuotta on ollut mielessäni, mutta ne vartioivat minua, kun luulevat hulluksi. Vihdoin viimeinkin pääsin karkaamaan. Näetkös, Hanni, minun on pitänyt tulla tuomaan tänne tätä Johannes Salmista. Sinun pitää ruveta hänen vaimokseen. Hän on kelpo mies ja lupaa ottaa sinut. Puhu nyt itse, Janne.
Janne otti päästään ison lammasnahkaisen lakin, painoi alas silmänsä, raapi korvansa taustaa ja alkoi vihdoin: