Jeanette kahvitti ja ruokitti miehet, antoi vaarille matkarahaa ja erosi heistä. Mutta seuraavana päivänä hämärissä, juuri kun hän oli sytyttämässä lamppuja, avautui ovi ja vaari astui suoraa päätä ravintolahuoneeseen. Jeanette, joka kaiken päivää oli odottanut Aino-neitiä, luuli hänen tulevan ja hämmästyi, kun se olikin vaari. Ukko asteli kiirein, varmoin askelin, hänen poskillaan oli sinipunerva väri ja silmissä omituinen välke. Jeanette pelästyi. Kunhan ei sittenkin olisi ymmärryksessä vikaa! Ei hän ennen tuollainen ollut…
Oli tyyni, keväinen ilta, päivän ja hämärän taitteessa. Lumet olivat jo melkein poissa, ainoastaan yöksi pakasti. Iltarusko hohti punaisena taivaalla ja kuun kalpea puolisko välkkyi kattojen päällitse.
— Mennään nyt jonnekin, jonne ei tule muita, sanoi vaari eikä edes toivottanut hyvää iltaa.
— Minä en ehdi nyt! On niin myöhäistä, että jo voi tulla vieraita…
Ehkä menisitte tuvan puolelle lepäämään, puhui Jeanette hätäisesti.
— Minun pitää puhua sinulle.
Vanhus kulki muitta mutkitta salin ovelle ja avasi sen, se oli jäänyt lukitsematta. Hänen vaatteensa olivat kauhean likaiset ja pahanhajuiset. Ei sitä ulkona portailla ollut niin huomannutkaan. Jeanette pelkäsi, että emäntä tulisi huoneeseen ja tapaisi heidät täällä. Hän koetti keksiä keinoja houkutellakseen ulos ukkoa, mutta vaari ei kuullut eikä nähnyt, seisoi vain liikkumattomana suuren salin ikkunassa, jonne kuun puolisko kalpeasti paistoi. Siinä tutki hän jotakin esinettä risaisen takkinsa alla.
Jeanette päätti antaa hänelle ryypyn ja sillä taivuttaa hänet lähtemään tupaan. Hymysuin, lasi kädessä likeni hän vanhusta, mutta huomaamatta lasia tarttui vanhus sellaisella voimalla hänen käsivarteensa, ettei hän päässyt mihinkään. Eikä tyttö ehtinyt sanoa sanottavaansa, ennen kuin lasi keikahti hänen kädestään ja särkyi. Hänen piti juuri alkaa valitella vahinkoa, kun ukko virkkoi:
— Hanni!
Hänen äänensä kumahti niin kummallisesti, että Jeanette vavahti.
— Tyttö, sinun täytyy kuolla!