Jeanette pelästyi ja koetti riuhtaista itsensä irti.
— Vaari-kulta, puhkesi hän puhumaan, sydämellisesti, täynnä kiehtovaa suloa: — mitä te puhutte! Minä olen nuori vielä, en minä tahdo kuolla! Luuletteko, etten voi muuttaa elämääni! Voin! Ja pian minä tämän paikan heitänkin. Vaari-kulta, pidittehän te ennen Hannistanne…
— Pidin, pidin, pääsee vaarilta…
— No niin. Minä tuon teille uuden ryypyn… Päästäkää irti, vaari-kulta…!
— Minun täytyy pelastaa sinut, tyttö! Odota nyt, kun minä kerron sinulle!
Jeanette kiemuroi hänen edessään päästäkseen irti, hän itkeä vaikeroi hiljaa ja yrittää tuon tuostakin hymyillä, silmillään ja kuiskeillaan rukoillen vaarilta armoa. Hän pelkää. Hän luulee näkevänsä veripilkun vaarin parran alla, varmaa on, että vaari on tehnyt murhan ja voi tehdä toisenkin… Pitäisiköhän huutaa apua? Hänestä tuntuu siltä kuin ei saisi ääntä nousemaan. Hän ei voi muuta kuin itkeä ja hymyillä, nyyhkyttää ja kuiskata…
— Kuule nyt, alkaa vaari hätäisesti ja iskee kätensä vieläkin lujemmin Hannin ranteen ympäri. — Kun ne huhut tulivat sinne Pimeäänpirttiin. että sinä ja patruuna olitte olleet yksissä… Niin äitisi tuli kovin kipeäksi… Hänellä oli suuri sielun tuska ja hän tahtoi pappia. Lapsi syntyi ennen aikojaan ja hän tunsi loppunsa lähestyvän. Silloin hän käski pois kaikki huoneesta, minut vain piti luonaan ja…
Vaari vaikenee äkkiä ja vetää henkeään. Jeanette seisoo liikkumattomana, joka jäsen jännityksessä, silmää räpäyttämättä.
— Sanoi minulle, jatkaa vaari, — että minä pelastaisin sinut. Ja sanoi, että Kankaanpään patruuna on sinun isäsi.
Jeanetten silmien editse välähtää ajatuksen nopeudella muisto äidin pelosta ja varoituksista, hänen mieleensä muistuu se yö, jonka herrat viettivät Pimeässäpirtissä… Hänen pingotetut jäsenensä lysähtävät kokoon, tuntuu siltä kuin suonet aukaistaisiin ja elinvoima alkaisi valua pois ruumiista. Hän kaatuu permannolle, pää kolahtaa ikkunan pieleen.