— Jaa, minä en tiedä, mitä minun pitää siitä tytöstä ajatella! huokasi hän. — Omana lapsenamme olemme häntä pitäneet, kaikki olemme koettaneet hänelle antaa. Näillä omilla käsilläni olen opettanut häntä ompelemaan ja kirjoittamaan ja tänään, ihan yhtäkkiä hän purskahtaa itkuun ja sanoo, että lähtee pois meiltä.
— Onko se mahdollista! sopersi Otto, peläten että hänen sydämensä tykytys kuuluisi.
— Hän syyttää minua siitä, ettei saa olla nuori eikä huvitella. Olenko minä koskaan kieltänyt häntä huvittelemasta, kun se tapahtuu sopivaisuuden rajain sisäpuolella, mutta ymmärtäähän jokainen, ettei se sellainen, mitä hän nyt tahtoo, käy päinsä. Hän tahtoisi huomisiin tanssiaisiin, oletko mokomaa kuullut…! Hän aivan unohtaa kuka hän on: kerjäläisvaimon lapsi!
Otto hämmästyi. Vai heidän, herrasväen tanssiaisiin! Niin, olisi se tuntunut aika kummalliselta, jos hän olisi ilmestynyt sinne muitten vieraitten joukkoon… Olisikohan hän saanut tanssia?
— Kukaan ei voine syyttää minua ylpeydestä, jatkoi vanha rouva kiihkeästi. — Minä kohtelen renkiä ja piikaa kuin vertaistani, jos he ymmärtävät antaa minulle minun arvoni. Mutta liian tutunomaisiksi eivät he saa ruveta. Sitä minä en kärsi.
— Tietysti, sopersi Otto. Hänen ajatuksensa kierteli pitkän aikaa, etsien sanoja, joilla taitaisi rauhoittaa loukkaantunutta armoa.
— Missä… missä se Leni nyt on? kysyi hän vihdoin niin välinpitämättömänä kuin suinkin.
Rouva Liljefelt lähetti palvelijan noutamaan mamsselia. Mutta mamsseli ei tullut.
— Näetkö sitä sisua. Otto, näetkö!
Otto kävi ensin hyvin neuvottomaksi, mutta hetkisen perästä pääsi hän sanojen päähän kiinni ja sai aikaan enemmän kuin ikinä itsekään olisi voinut toivoa.