Leni istui huoneessaan nyrpeänä, itkettynein kasvoin, ankarasti miettien, mihin nyt suuntaisi kulkunsa, sillä hän ei rupea olemaan täällä, hän kuolee täällä ikävään, hän menehtyy ja tukahtuu… Ah, kuinka hän vihaa armoa ja…
Samassa kuului koputus oveen ja kynnykselle astui Otto herra. Leni tunsi hänet paikalla, vaikkei huoneessa ollut muuta valoa kuin se, minkä pilvien peittämä kuu loi, ja sävähti kiireesti seisomaan, silitellen hiuksiaan.
— Hyvää iltaa, alkoi Otto hämillään. — Minä… minä… mitä kuuluu?
— Ei mitään, vastasi Leni kuivasti ja jäi paikoilleen.
Ottokaan ei tullut lähemmäksi. Heidän välillään olivat valkealla vaatteella peitetyt kangaspuut, niiden ohi näkyi Lenin voimakas vartalo ikkunaa vastaan. Otto näki, miten hänen rintansa kohoili.
— Armo… täti pyytää tulemaan luokseen, jatkoi Otto epävarmasti.
Ei vastausta.
— Täti odottaa.
Leniltä pääsi pieni nauru, katkera ja kiukkuinen.
— Jos mentäisiin…