— Eikö hän sitten vielä ole tarpeekseen torunut! puhkesi Leni puhumaan. — Minä en tule, en tahdo häntä nähdä.
Otto likeni pari askelta.
— Tietääkös Leni, mitä hän juuri ehdotti? Että me tanssittaisiin.
— Tanssittaisiin! Kuka ja kuka?
— Minä ja Leni. Ruokasalissa.
— Minä! huudahti Leni, — minäkö ja… ja Otto-herra?
— Niin, niin, täti istuu jo soittokoneen ääressä.
Otto tarttui hänen käteensä. Kuinka se oli kuuma!
Ensin hän vastusti, ikäänkuin olisi tahtonut olla päätökselleen uskollinen, mutta sitten koko hänen katkeruutensa laukesi, hänen nyrpeytensä haihtui kuin pyyhkäisemällä ja kun he tulivat valaistuun ruokasaliin, olivat hänen kasvonsa säteilevässä hymyssä. Nojatuolissa nukkui nyt vain vanha kissa, sillä armo istui todella salissa soittokoneen ääressä.
— No, Leni, huusi hän ystävällisellä äänellä ruokasaliin, — herra von Holten on luvannut tanssia sinun kanssasi. Nostakaa nyt pöytä syrjään, niin voitte tanssia.