Paimenet olivat helluntaiyönä nähneet sinertävän valkean palavan Pimeänpirtin kankaalla, juuri sellaisen valkean, joka syttyy maan pinnalla, kun povessa on kultaa ja hopeaa. Ja seuraavana yönä, juuri ennen aamun koittoa, olivat he hiipineet kaivamaan sitä paikkaa, missä ihmeellinen liekki oli värähdellyt, mutta ei sieltä löytynyt kuin soraa ja santaa. Aarre ei noussut, kun eivät kaivajat osanneet sanoja, joilla vaari sen oli manannut maahan.
Vähänpä nykyajan ihmiset oikeastaan vaarista tiesivät. Hänen ikäisiänsä oli harvoja elossa eikä ketään täälläpäin. He kyllä olisivat osanneet sanoa, miksi vaaria pelättiin: vaaria oli aikoinaan epäilty nuoren siskonsa surmaamisesta, vaikkei asiaa ollut saatu näytetyksi toteen. Noin viisikymmentä vuotta sitten oli hänestä kerrottu, ettei hän koskaan uskalla ajaa partaansa, sillä hänen poskessaan on veripilkku, joka ei lähde saippualla eikä lipeällä.
Vaari ei koskaan ollut yrittänyt poistaa epäluuloa, jolla häntä katsottiin. Hän ei välittänyt ihmisistä ja hän soi mielellään, että he pysyivät alallaan. Mutta ei hän kotiväelleen ollut paha, piti lapset oikein hyvänä. Hän oli kuin uskollinen koira, joka vieraille murisee ja antaa heidän pysyä siinä luulossa, että puree, mutta on valmis veriin asti puolustamaan omiaan.
Ei tullut kysymykseenkään, että poika ja miniä olisivat kohdelleet vaaria pahasti. Kalle oli hyvä poika, hän koetti ottaa varteen kaikki isän neuvot. Liena taas täytti aran tottelevaisena vaarin tahdon. Hän oli polttanut kirjansakin, rakkaat ruotsinkieliset kirjansa, jotka oli saanut Kankaanpään vanhalta armolta, sillä vaari ei sietänyt sellaisia herraskaluja. Pimeässäpirtissä ei saanut olla mitään maallisia "renkutuksia", ainoastaan aapinen, postilla, katkismus, raamattu ja virsikirja. Kuvien tähden oli Liena salaa säilyttänyt kertomuksen Kenovievasta, mutta senkin vaari sai käsiinsä. Hän oli kerran tavannut Pimeänpirtin lapset yhdessä paimenten kanssa metsässä, katselemassa Kenovievaa, ja pikku Hanni, joka ymmärsi ruotsia ja osasi lukea, oli itkusilmin kertonut heille liikuttavaa kertomusta. Äkkiä oli vaarin katajainen keppi alkanut paukkua likeistä puunrunkoa vastaan ja hänen äänensä oli jymissyt, jotta kangas kaikui. Mutta peloissaan olivat lapset paenneet, eivätkä he enää sen päivän perästä Kenovievaa nähneet.
Lasten kasvatuksesta yritti vaarin ja hänen miniänsä välille joskus nousta riitaa. Vaari vaati niin mahdottomia. Lapset eivät saaneet kutsua äitiä mammaksi eikä äiti olisi saanut puhua ruotsin sanaa Hannille. Ja se oli Lienan suurimpia iloja. Muut lapset olivat niin paksupäisiä, ettei se heidän kanssaan olisi saattanut tulla kysymykseenkään, mutta Hanni…! Vaari ei olisi sallinut ommella pienintäkään koristusta lasten vaatteisiin eikä opettaa poikia kumartamaan, kuten äiti tahtoi. Ei hän myöskään sietänyt äidin pientä vieraskamaria, jonka ikkunoissa oli uutimet, lattialla punaraitaiset matot, nurkassa sohva ja seinällä Kankaanpään herrasväen kuvat… Lienan sydämessä yritti katkeruus päästä valloilleen. Eikö hän jo tarpeeksi ollut kärsinyt ja kieltäytynyt! Mutta kun hän siitä tyyntyi ja meni omaan itseensä, niin jo kävi taas hiljaiseksi ja nöyräksi.
Niitä syviä metsiä Pimeänpirtin ympärillä! Jos siellä aura kilahtaa kaskimaan kiveen, niin on auran kurjessa Kalle Aukustinpojan käsi, ja jos hongan tyveen iskee kirves, niin on sama käsi sitä kirvestä ollut heiluttamassa. Ei ole täällä muita ihmiseläjiä. Puissa hyppivät oravat, halmeitten laidassa seurustelevat jänikset, ja kettu ja sudet tulevat aina torpan veräjälle asti tavoittelemaan saalista.
Parikymmentä vuotta sitten on kulo käynyt nuolemassa Pimeänpirtin korpea. Sentähden makailee siellä ristiin rastiin toistensa päällä kaatuneita honkia sammalten ja variksenvarpaitten peitossa, latvapuoli lahonneena punertavaksi mullaksi. Entisen sijalle on noussut uusi metsä, jonka kuori on karvainen ja oksissa riippuu pitkää, harmaata naavaa.
Miten kumma elämä siellä kaukaisessa korvessa, kun kevät tekee sinne tuloaan! Asutuilla mailla, missä ihmiskäsi korjaa pois talven jätteitä, missä ihmissilmä seuraa lumen vallan pakoa, tulee kevät kuin riemulla ja suurella ilolla. Purot kulkevat kuin leikkiä lyöden, lehtisilmut rävähtävät auki iloisesti kuin lapsen silmä, joka herää hyvästä unesta onnellisessa kodissa, kukkaset puhkeavat kuin juhliin. Mutta sydänmaan yksinäisyydessä nousee heinä risujen ja sammalten alta kuin arastellen. Ja vaikka aukeaakin koivuihin lehti ja vaikka havupuut työntävätkin uusia kasvaimia, niin aina häämöttää alta se pitkä, harmaa sammal, johon ei päivä koskaan ole päässyt paistamaan ja joka on inunut ja pärissyt siinä kaikissa tuulissa monena kesänä ja talvena. Ei nouse sydänmaan rinteille koreita kukkia. Kalpea on kukoistus mustikanvarressa ja valkoinen on metsäntähti. Kaatuneen hongan juuresta ylenee nuori pihlaja, suitsuttaen vesoja ja kukkia ja lemua riemukkaammin kuin sydänmaan muut puut. Sen huumaavassa tuoksussa seisovat heinänhelpeet, sammaleet ja suopursut ikäänkuin outojen aavistusten alaisina. On valoisa yö, kevät on tullut hiljaa, huulilla surumielinen hymy ja hiuksissa seppel metsäntähdistä.
Entä sitten talvi kaukaisessa korvessa! Se on yksinäinen ja hiljainen kirkonkylässä, kun tuiskut tukkivat tiet ja pakkanen karkottaa ihmiset liki lieden kylkeä, mutta aukaiseehan siellä sentään kruunun aura tiet ja tuleehan sinne sentään posti viesteineen suuresta maailmasta, jos vähän myöhästyykin. Mutta sydänmailla, missä pyryt viikkokausiksi katkaisevat yhteyden muuhun maailmaan, siellä vasta on yksinäistä ja hiljaista! Kun ihminen hämärän haihtuessa luo katseen ulos töllinsä ikkunasta, niin on kinoksia ikkunan tasalla ja lunta sileänä kenttänä yltympärillä. Ei näy tietä saunaan eikä talliin eikä navettaan. Tuskin erottaisi kaivoa, jollei olisi tullut merkityksi seipäällä. Maa on yhtenä sileänä, eheänä pintana, niinkuin meri pienoisen luodon ympärillä. Ei aukea porstuan ovikaan, sillä jättiläisnietos on noussut sen eteen yön aikana. Niin on torppa hankien keskellä kuin merenkulkijan hauta asumattomalla saarella.
Liena, Kankaanpään entinen "Leni mamsseli" on jo ehtinyt tähän elämään tottua. Oi, kuinka hänen ensin oli ikävä, kuinka hän halasi kuulla uutisia kirkonkylästä ja kuinka hänen kuitenkin täytyi niitä pelätä! Nyt ei hän ikävöi eikä pelkääkään. Joitakuita kertoja hän avioliittonsa ensi aikoina kävi entisessä kodissaan. Vaikeaa oli nähdä tuttuja paikkoja eikä hän patruunan ja armon ystävällisiin sanoihin osannut vastata muuta kuin itkemällä… Ei hän pitkiin aikoihin enää ole päässytkään kirkolle, sillä lapset ovat kahlehtineet kätkyen ääreen.