Täällä sydänmaassa on rauhaa ja työtä. Täällä muuttuu koneeksi, joka aamusta iltaan tekee ruokaa, vaatetta, lapsia, eikä yölläkään saa lepuuttaa rumentuneita jäseniään. Sillä yöllä pitää viihdytellä ja kapaloida nuorinta lasta. Mutta vieressä kuorsaa aviomies, suu selällään, vedellen häiritsemätöntä unta kuin hirsiä. Kuinka Liena välistä tuntee vihaavansa häntä! Hän hänet tänne kuljetti, repi kuin kasvitarhasta kukan ja vei suohon mätänemään. Hän mätänee täällä, kuihtuu, kuolee, kun ei koskaan enää pääse ihmisten joukkoon, joitten kanssa voisi puhella huolettomasti ja iloisesti kuten ennen… Vai untako lieneekin, että hänkin kerran oli nuori, iloinen, sorja!… Kuinka häntä iljettää tämä elämä, kuinka hän vihaa tuota miestä!
Ei, ei, ei! Anteeksi, armollinen Jumala! Ne sanat pääsivät suusta, ei sydämestä, sillä onhan hän koko sielustaan ja mielestään kiitollinen Kallelle. Hänhän hänet pelasti. Ilman häntä kiertelisi hän ehkä vieläkin hylkynä maailmalla eikä olisi hänen lapsellaan, hänen pikku Hannillaan isää… Liena pelästyy omia ajatuksiaan ja katselee hätääntyneenä ympärilleen: eihän kukaan vain herännyt, eihän kukaan vain unissaan nähnyt hänen ajatuksiaan!
Nämä asiat ovat niin salaisia, ettei niitä saisi ajatellakaan muuta kuin kahdenkesken itsensä kanssa. Kukaan ei koskaan saa niitä tietää, hänen täytyy viedä ne mukaansa hautaan. Omaksi lapsekseen luulee Kalle Hannia ja Kallen ja Lienan lapsena on hän kirkonkirjoihin merkitty. Sen täytyy niin olla, sille ei voi mitään — täytyihän hänen hankkia lapselle isä!… Se oli rikosta, se oli petosta, mutta onhan hän saanut kärsiä rikoksestaan! Ja nyt se on peitetty ja unohdettu, ei kukaan aavista mitään. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia. Kalle rakastaa Hannia — kuka ei Hannia rakastaisi! Onko nähty sen suloisempaa lasta, kuka saattaa sillä lailla kietoa käsivarret kaulaan ja katsella suurin syvin silmin! Vanha vaarikin, juro tervaskanto, joka kaikille ärisee, pitää Hannia silmäteränään. Hän on torpan ilo, Pimeänpirtin päivänpaiste!… Ne vanhat asiat ovat haudattavat… Niin, kunhan voisivat unohtua Lienaltakin! Eivät tahdo haihtua, eivät antaa rauhaa, vaikka hän on sanonut elämälle hyvästi ja hautautunut korpeen.
Syksyillat ovat pahimmat. Kun Kalle viipyy kirkkoretkellään ja vaari on pannut saunaan maata ja lapset kaikki nukkuvat, on Lienalla tuska ja sielun ahdistus. Sataa, tuulee, pimeys on läpitunkematon eikä unta tule silmiin — hänen täytyy muistaa erästä samanlaista iltaa toistakymmentä vuotta sitten…
Hän oli kulkenut puutarhan takaportista, se parkaisi pahasti ja hänen sydämensä seisahtui pelästyksestä, että koko talo heräisi. Mutta ei sitä kukaan kuullut, sillä tuuli kovasti. Hänen hartioillaan oli harmaa saali ja toisella kädellään piteli hän sen kulmia kiinni, painaen niitä sydänalaansa vastaan. Sitä tuskaa, sitä epätoivoa…! Maa oli liejuna, savi luisutti. Hän kiersi päärakennuksen kulman ja pysähtyi kulmakamarin ikkunan alle, kuunteli, kuunteli. Hän pisti saalinnurkkia hampaittensa väliin, jotta se pysyisi ympärillä, kapusi kivijalalle, tarttui käsin ikkunalautaan ja nosti kasvonsa ikkunan tasalle… Koputti ruutua… koputti vielä… ja vielä. Huoneen perän sängystä nousi ihminen valkeissa yövaatteissa ja läheni ikkunaa. Otto-herra, hänen rakkaansa… Se näytti nyrkkiään ja otti pöydältä aseen, jolla uhkasi. Ei tyttö välittänyt siitä, piteli vaan itseään riipuksissa ikkunanpielessä. Vihdoin aukeni ikkuna. Oi kuinka hän itki ja rukoili! Mutta se oli kuin kivi, ei sulanut, hääti vaan pois ja lupasi lyödä, jollei lähde. Liena ei lähtenyt, eihän hän voinut lähteä, hän rukoili hartaammin kuin jos olisi henkensä edestä rukoillut. Äkkiä tunsi hän sormiaan työnnettävän jollakin kovalla, silloin ne lamaantuivat ja hän retkahti alas ja jäi pitkäksi aikaa voihkimaan liejuiselle maalle. Kun hän vihdoin siitä heräsi, käsitti hän, että nyt on kaikki lopussa ja hätä edessä.
Jospa se kaikki saisi jäädä hänen omaksi salaisuudekseen, niin voisihan sen kantaa, voisipa ehkä iloitakin, mutta sen saa aikoinaan maailma tietää, ja mihin hän, kurja, silloin joutuu! Ei ole ketään, jolle voisi uskoutua ja jolta voisi etsiä turvaa ja neuvoa. Armo on sairaana eikä se sitä ikinä uskoisi kummipojastaan, häntä, tyttöä syyttäisi kaikesta ja ajaisi maantielle. Ja jos hänen sanojaan uskoisikin, niin ei hän niitä ikinä saisi omalla äänellään lausutuiksi. Ne tarttuisivat kurkkuun ja tukahuttaisivat, mutta maalle eivät tulisi…
Niitä kauheita öitä ja päiviä! Ei saanut itkeä ihmisten nähden, ei valittaa eikä vaikeroida. Piti teeskennellä, valehdella, laskea ja punnita. Satasen tuntia mietittyään hänen laskunsa olivatkin valmiit. Minkä piti tapahtua, sen piti pian tapahtua!
Sateisena sunnuntai-iltapäivänä kahli hän liejuista maantietä myöten pienelle punaiselle mökille hautausmaan takana. Siellä tapasi hän puolijuopuneen miehen, sairaan lapsen ja hiljaisen vaimon, jonka hän paikalla tunsi kosijansa Kalle Aukustinpojan sisareksi. Hänelle hänen piti saada sanotuksi, että Kallelle lähetettäisiin tieto, että… Kuinka hän lienee saanut asiansa puhutuksi, sitä ei hän itsekään käsittänyt, mutta vaimo tuli niin iloiseksi, että oli kaulaan kapsahtamaisillaan ja keitti kahvia, ja sitä Lenin täytyi juoda. Mutta kun hän vihdoin pääsi näkemästä noita kasvoja, joissa oli samat rehelliset, siniset silmät kuin Kallen kasvoissa ja sama valkoinen tukka, niin hävetti ja inhotti siihen määrään, että olisi tehnyt mieli heittäytyä ojaan, joka oli puolillaan rapakkoa. Siinä hänen oikea paikkansa olisi ollut!
Kalle, uskollinen kosija, saapui raha-ansioiltaan kuin linnun siivillä. Hän oli kuin sokea onnestaan, häntä oli helppo pettää. Sisaren pientä epäilystä oli vaikeampi kumota, mutta Kalle välitti viis siitä mitä maailma ajatteli ja vei morsiamensa ehdoitta ja kysymyksittä pappilaan. Voi, Leni olisi suonut maan ratkeavan nielemään heitä molempia kitaansa.
Kevään tultua muuttivat he Pimeänpirtin korpeen. Patruuna olisi mielellään antanut torpanpaikan likempääkin, mutta Liena tahtoi kauas. He saivat täydellisen verovapauden viideksi vuodeksi ja hyvät myötäjäiset. Vähitellen he kotiutuivat torppaansa ja maailma unohti heidät. Kunhan vain he itse olisivat voineet unohtaa! Tai lieneehän muilla ollutkin rauha, muilla, joilla oli hyvä omatunto, mutta ei perheen äidillä, Liena-raukalla.