Hauskalta näyttää pirtissä talvi-illoin, kun perhe on koolla ja valkea loimottaa liedessä. Isä veistelee. Perunapata ja liimapannu porottavat rinnan arinalla. Lastukasassa leikkivät lapset. Hanni on jo auttavinaan vanhempia, hän hoitelee liimapannua ja kiikuttaa kehtoa, mutta unohtuu hänkin kesken vakavinta puuhaansa leikkimään. Hän kietaisee lastukiehkurat rannerenkaiksi ja sormuksiksi, panee pään kallelleen ja ihailee siinä omia käsiään.
Isä veistää kaunista arkkua Isontalon rikkaalle isännälle, joka kuoli alkuviikolla, ja lapset temmeltävät arkun pohjalla.
— Älkää, älkää hyppikö, lapset, varoittaa isä, — ettekö tiedä, että tämä on ruumisarkku.
Mutta lapset eivät ole tottuneet isää tottelemaan ja jatkavat kisaansa, ikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan.
— Mitenkä se kuollut pannaan? kysäisee joku kimakalla lapsenäänellään.
— Näin vaan makaamaan kuin sänkyyn.
— Oliko se isäntä näin iso mies?
— Mene pois, niin minä näytän.
— Ja sitten kansi päälle…
— Kyllä te vielä aikoinanne saatte sitäkin makuusijaa koettaa, virkkaa vaari äreästi verkoltaan pöydän päästä ja luo leikkiviin kalsean katseen silmälasiensa päällitse. Lapset vaikenevat paikalla ja leikki lakkaa, sillä vaaria he pelkäävät, kun vaari tuollaisella äänellä sanoo. Vaarin tarkoitus on oikeastaan katsahtaa Hannin mutkiin. Mitäs peliä se oikeastaan niillä lastuilla pitää? Mistäs se on oppinut noita kiehkuroita tuolla tavalla kiertämään käsiensä ympäri?