Liena seuraa lapsia rukkinsa äärestä. Hänenkin tarkoituksensa on ollut lopettaa kolkko leikki ruumiskirstussa, mutta vaari on ennättänyt ennen häntä.
Niin, niin. Tuossa ne lapsikullat nyt pyörivät, iloinen on heidän mielensä ja omatunto puhdas, ei ole huolia, ei peloita pyörähdellä ruumiskirstussa. Mutta kuinka kauan sitä kestää? Koska aukenevat heidän silmänsä, koska näkevät he olevansa sydänmaassa, jonka takana on kirkonkylä ja kaupunki hyvän- ja pahantiedon puineen? Jo he tuon tuostakin kyselevät kirkonkylää ja kartanoa ja koulua. Kuinka mielellään Liena soisi heidän pääsevän täältä sydänmaalta, synkkäähän täällä on ja ilotonta. Mutta maailma peloittaa häntä. Miten kävisi siellä hänen lastensa, miten hänen pikku Hanninsa?
Se on vaaleakutrinen, sinisilmäinen lapsi, kaunis kuin kuva, hento ja taipuvainen, herkkä heruttamaan sekä hymyä että kyyneliä. Se on viisas, juoksee äidin asioilla ja hoitelee Liisua, joka vielä kangertelee kehdossa. Sitä se rakastaa, kantaa retuuttaa, tanssittelee ja laulattaa. Ei ole kenenkään tarvinnut opettaa Hannia lukemaan. Itsestään on oppinut ja lukea osaa mitä kirjaa hyvänsä. Kuinka se Hanni illalla maata pannessa osaa rukoilla! "Että hyvä Jumala suojelisi isää ja vaaria ja kaikkia siskoja ja Misseä ja Pikkua ja kukkoa ja kanaa ja parantaisi Jussin sormen ja varjelisi pikku Hannia." Ja kuinka se lapsi osaa laulaa! Helisemällä helisee sen ääni äidin äänen rinnalla, kun on luettu Jumalan sanaa ja sitten veisataan virsi. Tutummat virret se osaa ulkoa, veisaa kädet ristissä, poskilla puna ja suuret silmät tähdättyinä taivasta kohti.
Hannia katsellessa käy äidin mieli niin helläksi, että kyynelet nousevat silmiin. Hän ei itsekään tiedä, suruako tuntee vai iloako. Ehkäpä enimmän pelkoa. Valtavana nousee hänen mieleensä aavistus: sen lapsen ei käy hyvin! Jumala etsiskelee isäin pahat teot lasten päälle, Hanni saa ehkä kantaa rangaistukset äidin rikoksista. Hyvä Jumala, lähetä mitä muuta hyvänsä, kunhan ei sitä! Eihän toki viatonta rupea rankaisemaan, onhan Hanni juuri niitä puhtoisia, joille taivaan valtakunta kuuluu. Hän on oikeastaan liiankin hyvä tälle maailmalle, ehkä Jumala sen tähden tahtoisikin korjata hänet taivaaseensa… Paras se olisi, äiti tuntee sen sydämessään, jos Hanni kuolisi. Silloin olisi hän korjuussa eikä äitiä kalvaisi tämä kauhea pelko. Mutta tuskin on tunne päässyt äidin mielessä syntymään, kun jo koko hänen luontonsa nousee sitä vastaan: hän ei voi elää ilman Hannia! Älä ota, armollinen Jumala, rankaise jollakin toisella tavalla, ota jotakin muuta, vaikkapa joku noista toisista lapsista!… Ajatus on hirveä ja synnillinen, anna, armias Jumala, se anteeksi, mutta jätä Hanni pimeään maailmaan, jätä hänet hymyllään lohduttamaan!
Äiti ei tahtoisi itselleenkään myöntää, että Hanni on hänen sydäntään likempänä kuin muut lapset. Hän selittää sen sillä lailla, että Hanni on vanhin ja viisain, että hänestä jo on paljon apua kotiaskareissa, että hän niin hellästi osaa vaalia pieniä siskojaan…
Vaari käy lisäämässä saunan uunia ja kokoaa pirttiin tultuaan lapset ympärilleen, alkaakseen kertoa heille tapauksia Jumalan kansan historiasta. Hän kuvaa paratiisia, ensimmäistä ihmisparia ja käärmettä. Hän johtuu puhumaan maailman turhuudesta ja pahuudesta. Oi, jospa ihminen huomaisi, että jota loitompana hän osaa pysyä maailmasta, sitä paremmin säilyy hänen omantuntonsa rauha. Oi, jospa ihminen ymmärtäisi karttaa kiellettyä hedelmää, ennenkuin hän huomaa olevansa alasti, ennenkuin on myöhäistä!
Hanni katsoo häneen suurin, sinisin silmin ja hypistelee lastukiehkuraa ranteensa ympärillä.
— Vaari, virkkaa hän totisena, — kuinka se käärme tuli?
— Se ei madellut, kuten meidän päivinämme, se tuli kahdella jalalla.
— Vaari, eikö se enää koskaan tule kahdella jalalla?