— Pidä hyvänäsi, lapsi, vastasi armo kummissaan ja hiukan hämillään jalomielisen suostumuksensa odottamattoman suuresta vaikutuksesta. — Toivottavasti sinä nyt käsität, että minä aina olen ajatellut parastasi… No niin, no niin… Kiitä nyt vain herra von Holtenia, sillä hänhän tämän oikeastaan pani alkuun.
Otto oli ruokasalin kynnyksellä ja Leni likeni häntä hiukan keikaillen, mutta hyvin hämillään, sillä hän ei oikein tietänyt, pitikö Otto-herralle nyt niiata vaiko vain kumartaa. Lopuksi hän sitten teki ujon liikkeen, joka oli puoleksi niiaus, puoleksi kumarrus. Laine hänen rinnassaan nousi suurena, lämpimänä, taivaan karvaisena. Hän vaikutti Ottoonkin ikäänkuin hän olisi näkynyt sinertävän laineen läpi. Hänessä oli jotakin niin utuista, kiehtovaa ja houkuttelevaa…
— Nostakaa nyt ruokasalin pöytä paikoilleen, kehoitti täti.
Pöytää nostaessa loivat he toisiinsa vielä katseen ja se katse puhui paremmin kuin kaikki sanat. Sitten piti Lenin mennä toimittamaan sisään teetä, patruuna tuli ruokasaliin ja ilta kului niin hauskasti, ettei sellaista iltaa ollut koskaan ollut.
Otto jäi Kankaanpäähän yöksi. Hänellä oli siellä oma kulmakamari, jossa hän jo ennenkin oli viettänyt monta yötä. Alhossa ei häntä kaivattu, tiedettiin, ettei hän ollut hukassa.
Lenin silmiin ei tahtonut tulla unen hiventä. Hän lepäsi liikkumattomana vuoteellaan ja sydän takoi särkyäkseen. Mielessään kertasi hän jokaisen hänen sanansa, hänen liikkeensä ja katseensa. Se ei ole unta, se on todella totta ja tapahtunutta! Hän on korotettu sen sorjan pojan rinnalle niinkuin sadussa tuhkimus… Onko kukaan kuolevainen niin onnellinen kuin hän?… Mutta kestääkö tätä, eikö sittenkin päivä peity pilviin, ja hän herää näkemään, että se kaikki oli unta, valo, joka syttyi juhlayönä ja katoaa juhlien kanssa!
Yö on tyyni ja pimeä, ikkuna on alhaalta vetäytynyt kuuraan. Hän tuijottaa jäätähtiin ja tuntuu äkkiä siltä, kuin talviyöstä ojentuisi koura tavoittelemaan hänen onneaan. Se on armo, hänen emäntänsä, joka ei ikinä suostu hänen onneensa. Hän tulee, hän tulee!… Ei, hän ei tahdo ajatella sitä, hän tahtoo vain muistella Otto-herraa, jonka kanssa hän tanssi! Mutta jos hänkin laski leikkiä eikä jääkään huomenillalla kotiin… Leni hypähtää istumaan, ojentaa kätensä ikäänkuin pitääkseen kiinni jotakin ja purskahtaa itkuun… Tuntuu niin oudolta tietää, että hän, hän, hän on täällä samassa talossa! Oi kuinka peloittaa…
Ottokin on mennyt levolle epätavallisessa mielentilassa. Hänkään ei saa ajatuksistaan, että se tyttö on täällä parin kolmen oven takana, jotka ehkä eivät ole lukossakaan. Hän on yhä tuntevinaan, että vaaleat hiussuortuvat hipaisevat hänen kasvojaan ja että tuossa hänen silmäinsä alla on silmäluomi kalpean pehmeänä kuin lumivuokon lehti, josta valuu alas sinertäviä suonia. Hänen katseensa hipoaa alas silmäluomea, kaulaa, rintaa… Mikä siinä tytössä onkaan, joka houkuttelee ja kiehtoo?
Hän nukkui pikemmin kuin Leni, mutta näki hullunkurisia unia, joihin aina sekaantui Leni.
Kun hän aamulla ehdotti jäävänsä tanssiaisista pitääkseen seuraa Lenille, purskahti täti suureen nauruun. Otto punastui korvia myöten ja selitti tarpeettomalla kiihkolla, että hänellä tietysti olisi paljon hauskempi tanssiaisissa. Hän vain ajatteli, koska se tyttö nyt on niin huvinhaluinen…